On hanget korkeat nietokset...

... vaan joulu, joulu on meillä (ihan kohta, jippii!).

Tämän vuoden viimeinen työpäivä vetelee viimeisiään ja jostain kumman syystä harhauduin muutaman tunnin litterointisession jälkeen aivojani tuulettamaan tänne blogiin. Tai siis... syyhän on se, että keskittymis- ja motivoituneisuusaste alkaa olla niin matalalla, että on jota kuinkin turhaa yrittää enää saada mitään järkevää aikaiseksi. Niinpä loppuiltapäivän suunnitelmiin kuuluvat enää työpöydän järjestämis- ja tyhjentämisprojekti (nyt kun vihdoin saan hissipöydän selkäkipuja ehkäisemään), "viimeiset sutaisut"-tyyppinen katsaus tutkimusaineistotietokantaani sekä sen tuiki tärkeän "Jatka tästä loman jälkeen"- lappusen kirjoittaminen. Lappusen tavoitteena on ehkäistä tämän tyyppistä haahuilua sitten loppiaisen jälkeen, kun palajan takaisin sorvin äärelle. Saas nähdä, miten onnistuu...;)

Hangista ja nietoksista puheenollen, luonto tarjoaa todella parastaan, jotta me kiireen keskellä elävät ihmiset pääsisimme pikku hiljaa joulutunnelmaan. Västeråsin talvi on muuttanut tapansa sitten 2000-luvun alkuvuosien, ja tarjoaa nykyään lunta ja pakkasta miltei keskisuomalaiseen malliin. Eilen töistä lähtiessä sovimme treffit työpaikkani kulmille miehen ja jälkikasvun kanssa ja tarvoimme sitten yhdessä kevyessä lumisateessa kotia kohti lastenvaunuinemme ja pyörinemme. Matkantekoon liittyi tietty määrä haasteita, etenkin kun aloimme lähestyä kotikatuamme... en nyt välttämättä halua liittyä kunnan ja kiinteistönomistajien auraustaitoja (äänekkäästi) kritisoivaan joukkoon, sillä talveen kuuluu mielestäni tietty määrä lunta, mutta mutta... Pariin otteeseen kävi mielessä että lastenvaunujen ja polkupyörän sijasta olisi pitänyt panostaa pulkkaan ja lumikenkiin. Hämmentävää on lähinnä se, miten suhteellinen lumen määrä on paikasta riippuen. Mälarinlaakson/Västeråsin "PALJON LUNTA, ei ehditä auraamaan" on Jyvässeudun "pikku lumisade ja vähän kohotusta olemassa oleviin penkkoihin".Vai kultaako aika muistot meikäläisenkin päässä?

Isompien teiden auraustilannetta pääsemme tutkiskelemaan lähempää heti huomenna, kun Volvomme keula suunnataan kohti Smoolantia ja Adelen toista mummolaa. Tiedossa on vajaan viikon jakso Ulla-mummon lihapatojen äärellä, Staffan var en stalledräng-fiiliksissä. Sen jälkeen parin päivän paussi omassa kodissa ja vuoden päätteeksi sekä sen toisen aluksi vajaa viikko Jyväskylässä omien vanhempieni luona. Huomaan olevani  lähdössä tähän joulun ja uuden vuoden viettoon jollain tapaa vähän ristiriitaisin miettein.

 
Toisaalta fiilistelen jo etukäteen ensimmäistä joulua oman lapsen kanssa, ja odotan tietysti innolla myös Adelen ensimmäistä syntymäpäivää - mutta samaan aikaan tiedän että jatkuva reissun päällä oleminen ja vieraissa (vaikkakin tutuissa) nurkissa asuminen väsyttää ja kuluttaa, eikä loma välttämättä tule tuntumaan lomalta. Mielessä kummittelevat todennäköisesti vähän liiankin vahvoina muistot edellisiltä käynneiltä niin Jönköpingissä kuin Jyväskylässäkin, joista ensimmäistä sävytti remonttikaaoksen ja jatkuvan kaatosateen keskellä eläminen ja jälkimmäistä viikon sairasteluputki. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä...

Niin kai se on, että juhlapyhien viettoon, matkailuun, perheen ja sukulaisten kanssa olemiseen, jne, pitää opetella suhtautumaan uudella tavalla nyt kun meitä  Gynneläisiä on kolme. Oman kodin rutiinit ovat helppoja pyörittää juuri siksi, että olemme tarkoituksella tai huomaamatta totutelleet elämään "meidän tavoin" kuluneen vuoden aikana. Muissa kuvioissa mennään sitten muilla tavoin, sopivasti luovien ja luovasti eloa organisoiden. Joulun ja uuden vuoden tunnelmat syntynee joka tapauksessa yhdessäolosta, kanelin tuoksusta, lumileikeistä, ruuanlaitosta, ilotulitusraketeista ja monista rakkaista naamoista ympärillä.

Sitä paitsi; ensi vuonna on toivon mukaan niin, että joulua vietetään jonkinmoisen klaanin kanssa Västeråsissa, meidän Uudessa Isommassa Kodissa. UIK:ia ei ole vielä löytynyt, mutta tämän viikon projekteihin on kuulunut nykyisen asumuksen kuvaaminen myynti-ilmoitusta varten. Eli lähtökuopissa ollaan!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta erityisesti sinulle, joka olet jaksanut lukea tänne asti! 

 

Rusningstid?

På finska pratar man om "rusningsåren" mellan 30 och 40 när livet är som mest hektiskt med små barn, karriärambitioner, bostadsbyten och annat som hör denna tid till. Något åt det hållet känns det emellanåt även för oss, trots att hämtaochlämna-stressen ännu ligger framför för vår familj. Jag nu har jobbat i 1,5 månader och börjar känna mig ganska varm i kläderna vad gäller arbetet. Det är verkligen lätt hänt att man sugs in i arbetet och glömmer bort allt utanför det - emellanåt ett måste för att kunna föra sina tankar kring det vetenskapliga vidare, men även något överraskande med tanke på hur fullkomligt jag levde mig in i en helt annan identitet bara för 6 veckor sedan.

Efter att arbetsdagarna är slut är det "hem så snabbt som möjligt" som gäller, jag vill ju hinna tillbringa så mycket tid som möjligt med A och C så länge den förstnämnda är vaken. Här någonstans blir det väl också fel ibland...trots mycket vilja och goda avsikter har man inte alltid tålamod med en trilskande unge vid middagsbordet eller så hamnar vi vuxna ibland på kollisionskurs med varandra. Jag måste nog erkänna att jag fortfarande känner att den otåliga person jag är har nog tränats mer i tålamod på golfbanan än vad som varit resultat av föräldraskapet. Jag är fortfarande otålig, vill att saker och ting ska gå fort och smidigt, och blir frustrerad när det inte blir så, men jag försöker bli bättre.. I promise!

Nu tror jag i och för sig att den stressiga känslan jag går och bär på delvis beror på årstiden, såhär 10 dagar före julafton är det väl ganska få som känner sig fullkomligt avslappnade i sin vardag. Det är mycket som man ska hinna med på dygnets 24 timmar; arbeta, umgås, sova, handla, laga och äta mat, ta hand om hemmet, förbereda bostadsförsäljning, ordna med julklappar, planera resor inför julledigheten och inte minst älska och leka. Det är lätt att känna sig otillräcklig men även låta sig ta in känslan om att det är så här livet är: fullt, rörigt och alldeles underbart.

Nu får jag nof rusa vidare... mot tandborsten, nattlinnet och sängen. Ibland är det svårt att gå och lägga sig i tid men helgens planerade aktiviteter förordar någorlunda bra nattsömn... I bilden nedan förbereder fröken A framtida rusningar nedför pulkabacken. Torrträning är det som gäller!

Joulukuuta ja säpinää

Joulukuu tulla tupsahti melkein huomaamatta ja nyt on jo Annan päivä, yksi omista joulun odotukseni pienistä pysäkeistä matkalla sitä suurta juhlapäivää kohden. Bloggaaminen on ollut viime aikoina paitsiossa sekä työ- että arkikiireiden vuoksi. Perheemme on vihdoin terveiden kirjoissa, mutta työnsarkaa on riittänyt silti niin kotona kuin työmaallakin. Viimeistelen parhaillaan yhtä väitöskirjani artikkeleista ja olen siinä ohessa pyörähdellyt päiväseltään työmatkoilla Örebrossa niin ohjaustapaamisissa kuin symposiumissakin. Aikaiset aamut, pitkät päivät, pakkaskelit, lumimyrskyt ja jumiin jäävät junat = minimaalisesti aikaa muihin kuin aivan pakolliseen. Kotikentällä työtä teettää suunnitelmissa oleva asunnon vaihto; olemme pikku hiljaa ryhtymässä uuden kodin etsintäpuuhiin aivan toden teolla, ja sitä ennenhän pitäisi tietysti saada tämä nykyinen myyntikuntoon... Phuuuh!

Näiden enemmän tai vähemmän pakollisten velvollisuuksien ja velvotteiden lisäksi olemme ehtineet viettämään myös vilkasta seuraelämää koko perheen voimin :) Kirjoitin varmaan joskus aiemmin, että olen tehnyt nelipäiväistä työviikkoa viime ajat, ja nauttinut samalla mahdollisuudesta saada olla perheen ja ystävien kanssa muulloinkin kuin viikonloppuna. Tällä viikolla sain onnellisen sattuman kautta ajoitettua vapaapäiväni Suomen itsenäisyyspäivälle. Näissä ruotsalaisissa maisemissa tosin itsenäisyyspäivän juhlallinen, harraskin tunnelma unohtuu aika helposti. Niinpä Gynnenkin perhe ajautui Erikslundin ja IKEAn kulutushelvetteihin sinänsä oikein viihtyisää joululounasta nauttimaan, mutta täytyy todeta, että siitä vilinästä olivat sotilasparaatit, Sibeliukset ja isänmaallisuus aika kaukana. Illalla sentään sytytin kaksi kynttilää keittiön ikkunalle ja katsoa tapitin Linnan juhlia TV Finlandilta, niin kuin valtaosa kotimaankin tv-yleisöstä. Sitä kautta sain fiilistellä edes aavistuksen verran suomalaista itsenäisyyden juhlinnan tuntua. Mielessä häivähti muistot Ruotsissa asumiseni ensi vuosilta ja ajatus siitä, että pitäisi jälleen tarttua tuolloin viriteltyyn traditioon, jolloin söimme ystävien kanssa hirvipaistia, poronkäristystä, lakkaparfait'a tai jotain muuta suomalaiselta maistuvaa aina itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Suomalaista fiilistä olemme tosin saaneet tuntea melkein yltäkylläisesti viime aikoina :) Viime sunnuntaina olimme glögi-/kahvikekkereillä aivan uusien tuttavuuksien luona. Västeråsista ja lähiseudulta löytyy kuin löytyykin joukko suomalais-ruotsalaisia perheitä, joiden jälkikasvu on lähellä oman pienen prinsessamme ikää. Oli kerrassaan hämmentävää, mutta ennen kaikkea hurjan hauskaa tavata ihmisiä, joiden perheiden kokoonpano ja kieliasetelmat olivat aivan omamme kaltaisia. Saman porukan kanssa tutustuminen jatkui nyt perjantaina, kun olimme pikku-Augustin yksivuotiskekkereillä äiti-Lauran ja isä-Kristofferin luona. Eilen puolestamme piipahdimme maaseutumaisemassa glögiä maistelemassa perhevalmennusporukkamme kanssa ja saimme illalla vielä Adelen lemppariaikuisen "Jenni-tädin" vieraaksi. Sosiaalista sutinaa hyvässä hengessä, mutta tänään on pakko hiljentää tahtia ja satsata jälleen oman kodin laittamiseen. Valokuvaus, asunnon näyttö ja muuttaminen siintävät jo mielessä vaikka uutta kotia ei vielä olekaan löytynyt. Hemnet-surffaamisen lisäksi aion ehtiä iltapäivällä kauneimpia joululauluja laulamaan.


Tähän loppuun vielä meidän oman joulutonttumme terveiset Ikeasta. Joulupöydän punajuuripihvit olivat mäm-mäm-mäm! :)

Kuumetta

Viime viikot ovat todella menneet sairastamisen merkeissä. Totesimme juuri kohtalotoveri-mammakaverin kanssa, että loka- ja marraskuissa on molempien perheissä tainnut olla vähemmän taudittomia kuin taudillisia päiviä. Viimeisin episodi tässä räkäisessä tarinassa on Adelen toissapäivänä alkunsa saanut kuumetauti, joka pitelee neitiä edelleen otteessaan.  Yhtäjaksoista nuhaa oli siinä vaiheessa ollut jo melkein kolme viikkoa, mutta kuumeen aiheuttajaa vielä arvailemme. Hampaita? Virus? Bakteeri?

Ainoa mikä on varmaa, on hiestä märkä pikkuneiti, joka kieltäytyy hyvästäkin ruuasta ja on yleisolemukseltaan Maailman Surkein (yhy yhy ja nyyh nyyh). Onneksi äidin ja isin syleistä löytyy aina paikka, missä voi halia ja nuokkua ja tankata parempaa mieltä. Eilen töissä ollessani Adele oli monen yrityksen jälkeen vihdoin nukahtanut Cn syliin molempien istuessa lattialla. Siinä ne sitten nököttivät, isä puutunein käsivarsin ja reisin, tytär unta tuhisten kun palasin töistä kotiin.

Onni tässä sairastussaippuan viimeisimmässä episodissa on se, että Adele juo nesteitä hyvin ja kuume näyttää pysyvän kohtuuden (alle 40) rajoissa Panadolin avulla. Lisäksi Ruotsin terveydenhuoltoviranomaisten yhteispalvelunumero ja -saitti www.1177.se ovat tuikitärkeä tuki sairaan lapsen vanhemmille. Terveempiä aikoja odotellessa on myös hyvä muistuttaa itseään siitä, että näihin Räkäviikkoihin (Ripuliviikosta puhumattakaan) on sattunut monta hyvääkin hetkeä :).

Mörkt

Det finns perioder i livet då allt känns lite tungt och känslan är att jag håller på att hamna i en sådan just nu. Det är inget stort eller dramatiskt som hänt, däremot ett antal småsaker som går emot en eller människor i ens närhet.

Det är många tankar som rör sig... bland annat om människor och deras trivsel på jobbet. Överraskande många människor runtomkring mig verkar vantrivas i sina arbeten av en eller annan anledning. En del har upplevt sina arbeten hotade, andra har det tufft på andra sätt. Själv börjar jag hitta någon slags "flow" i det artikelskrivande som är den aktuella stora arbetsuppgiften men går och grubblar samtidigt över andra arbetsrelaterade frågor. 

Livet som arbetande mamma har hittills varit ungefär som jag föreställde mig. Det är underbart, alldeles underbart att komma hem efter jobbet och möta den lilla människa som betyder mest för mig i hela världen. Väl på jobbet funderar jag däremot mindre och mindre på henne och börjar hitta ett fokus kring mina arbetsuppgifter - det är skönt att veta att A är tillsammans med sin far och har det bra även om jag är borta. Inte heller behöver jag stressa hem från jobbet då tiden med dagishämtningarna ligger längre fram i framtiden. Men visst finns det ett vemod att inte få finnas i hennes närhet hela tiden, och visst har jag hunnit med att sörja det faktum att jag inte bara missar viktiga delar av hennes utveckling, utan även att andelen timmar då hon hör sitt modersmål finska minskat drastiskt i hennes vardag sedan C och jag bytte roller. 

Rollbytet ja... i det stora hela går det fint, vi alla håller på att hitta någon slags "rytm" i vardagen. Bäst går det för lillan känns det som, hon verkar inte göra någon större skillnad mellan människorna som är hemma med henne. Vi vuxna däremot kan ryka ihop emellanåt, om det beror på våra personligheter eller den förändrade livssituationen är ibland svårt att säga. Det enda som står klart är att jag blir besviken på mig själv och på oss varje gång vi måste manifestera våra olika åsikter och viljor med femtielva olika argument. Så onödigt och så energikrävande, men varför fattar man inte det innan, utan först efteråt? Dags för något slags nyårslöfte kanske? Satsa på att bli en bättre människa år 2013? 

Det som målar min själ med de mörkaste av tonerna är däremot den cancer som drabbat min bror för ett par år sedan. Den verkar inte vilja ge vika trots två års intensiva behandlingar. Varje hållpunkt i behandlingen där man tar reda på sjukdomens status innebär också en tid av intensiv hoppfullhet blandat med oro för dåliga besked för både honom och oss i hans närhet. Den senaste omgången innebar ett slags status quo-besked med ett litet minus efter, vilket kanske inte borde övertolkas på något sätt, men visst är det slitsamt och frustrerande att inte få höra det man allra helst vill; att det går åt rätt håll, att man nu har hittat en behandlingsform som biter på djävulskapet, och att det går att se ett slut på sjukdomen. Maktlösheten slår mot en gång på gång jag tänker på hans sjukdom och ibland är jag bara så arg. Ilskan kanske är bra och nyttig, säger någon, men tyvärr förändrar den ingenting. 

Mitt i det mörka och murriga (november personifierad?) finns det såklart ljusglimtar. Det försöker jag påminna mig själv om. I grund och botten finns det mycket i livet att vara tacksam för; en god make och en härlig dotter, flera goda vänner som förgyller vardagen på olika sätt, ett arbete att gå till och utvecklas i, en utlandsresa för vintern bokad och klar. Saker som är lätta att ta för givet och värda att påminna sig själv om ibland. Men å andra sidan, det är väl detta som livet handlar om: dess nyanser och olika färger. Trots visst internt motstånd tänker jag att det måste finnas utrymme även för det gråa, dunkla, murkna och att sättet att hitta de ljusa nyanserna igen är att få dryfta sina tankar kring det tråkiga. Så, nu är det gjort. Dags att sätta punkt och försöka hitta en ljusare plats i drömmarna. 

Kaikki liikkuu

Töihin paluustani on tänään kulunut tasan viikko. Välimietinnön aika. Plussapuolelta löytyvät seuraavat:

En olekaan aivan niin pihalla työrutiineista kuin etukäteen pelkäsin. Työkavereita on mukava nähdä. Aivoissa tapahtuu lievää positiivissävytteistä liikehdintää, jota ajatustoiminnaksikin voisi kutsua. Selvisin eilen kunnialla ensimmäisestä pitämästäni luennosta sitten syksyn 2011. Kotiin on ihanaa tulla pitkän (ja vähän lyhyemmänkin) työpäivän jälkeen, kun vastassa on hyväntuulinen pieni pallopää. Lomapäivien pitäminen päivä viikossa -rytmityksellä on tuntunut aivan sopivalta sekä perhe-elämän että töiden kannalta. Siltä osin homma tuntuu siis olevan tasapainossa.

Töistä palaava äiti ja Nti Tervetulokomitea

Miinuspuolelta puolestaan seuraavia ajatuksia:

Äitiysloman mittainen tauko ei näköjään ole muuttanut montaakaan niistä työhön liittyvistä asioista, joihin toivoin muutosta ennen vapaalle lähtöä. Suurin osa vanhoista turhautumisen lähteistä on jäljellä ja joitakin unohduksissa olleita nousemassa pintaan. Eniten minua risovat ilmassa roikkuvat kysymysmerkit, joista olen osin vastuussa itse, mutta joihin moni muu ihminen ja asia vaikuttaa.

Ylipäänsä työhön paluuni on ajoittunut (marraskuun lisäksi) siitä ikävään saumaan, että työyhteisössäni tapahtuu aimo joukko negatiivissävytteisiä asioita. Korkeakoulun pienentyneistä määrärahoista johtuen hieman ennen töihin paluutani tehtiin päätös kahden kieliaineen lakkauttamisesta eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta omankaan aineeni osalta. Esimieheni on vaihtumassa ja uudesta ei ole vielä tietoa, väitöskirjani ohjaustilanne jollain lailla epäselvä, muutama läheisistä työtovereista vaihtamassa maisemaa, tutkijakoulun sisällä ilmeisesti jonkinlaista turbulenssia, jne, jne. Yleistunnelma työpaikalla on jossain määrin harmaa.

Kyseenalaistamisen mestarille tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että arki tuntuu vähän raskaalta ja mieli on levoton. Kumpikaan näistä ei varmasti ole paras mahdollinen edellytys ajatustyön - jos minkään työn - teolle. Tuntuu siltä, kaikki liikkuu ja että kaipaisin kipeästi jonkinlaista positiivissävytteistä signaalia joka muistuttaisi minua siitä, miksi halusinkaan tehdä juuri tätä työtä juuri tässä työpaikassa. Mielessä pyörii monen monta vaihtoehtoa "soraäänet pois ja takaisin sorvin ääreen"- ajattelusta "nyt olisi ehkä kaikista luontaisin sauma vaihtaa alaa"-tyyppisiin pohdintoihin. Hehe, näitähän ei varmaankaan yhdenkään väitöskirjatyöntekijän ole aiemmin tullut pohdittua... mutta ehkä harvemman sanottua ääneen.

Akateemisessa työssä ja työympäristössä on paljon hyviä puolia; työn kehittävyys, haastavuus (silloin kun se on positiivista eikä vain hampaat irvessä vääntämistä), monipuolisuus, vapaus, jatkuva liikkeessä olo - mutta myös paljon sellaista, joka saa minut pohtimaan uravalintani järkevyyttä. Miksi ihmeessä vapaaehtoisesti asettaa itsensä työtehtävien pariin, jotka nakertavat aika ajoin itsetuntoa niin maan julmetusti? Tai tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat turhautumista ja pahaa mieltä? Monipuolisuuden ja vapauden vastapainona puolestaan ovat sekavuus ja epäselvät vastuut ja tilanteet, hämäristä tulevaisuuden näkymistä puhumattakaan...

Hmhh. Menipäs kovin negatiiviseksi tämä meininki. En periaatteessa usko näiden pohdintojen olevan millään lailla uniikkeja - yksi jos toinenkin mamma palaa varmasti äitiyslomaltaan töihin jollain lailla muuttuneena ja uudenlaisin silmälasein työtään tarkastellen. Ja suurin osa heistä löytää paikkansa joko vanhassa tai uudessa työympäristössä, pienen tai suuren kipuilun jälkeen. Toivon mukaan niin minäkin, mutta sitä ennen tiedossa ollee perinteistä pohdiskelua, tuskailua ja toivon mukaan jonkin verran omakätisesti aiheutettua actionia.

L.

Resfeber... redan?

Igår kväll passade vi på att boka en resa till Dubai, något som vi pratat om att göra länge men inte fått tummen ur förrän nu. Det finns minst fyra väldigt goda anledningar till att göra detta:

1) Det är november. N-o-v-e-m-b-e-r. Den överlägset tristaste månaden på hela året. Finns väl inget bättre än att se till att man har värme, sol och bad att se fram emot när hösten är som mörkast.
2) Vänner. En av mina närmaste barndomsvänner, tjejen som varit min vän sedan vi gick på förskoleklass, bor numera i Dubai. Sedan hennes flytt dit från London för ett par år sedan har det legat i tankarna att åka dit och hälsa på men först nu blir resan av.
3) Förra sommaren. Efter att vi prickat in fem semesterveckor med västmanländsk regn, småländsk regn och finländsk regn kändes det svårt att försöka vara tillfreds med kommande månaders mörker och kyla. Framför allt C har tyckt det har varit jobbigt med en "dålig" sommar och verkligen längtat efter sol och värme.
4) Hållpunkter i vardagen. Nu när verkligheten gör sig påmind för mig i form av arbete och ökad tempo och intensitet i vardagen är det jätteskönt att veta att någonstans inte alltför långt borta i framtiden erbjuds det andrum, avslappning och kvalitetstid med familj och vänner.

Efter att vi bokat resan låg vi båda i sängen igår kväll och var alldeles uppspelta - till och med så pass att det var svårt att sova. För visst känns det lite annorlunda att åka iväg nu när vi är tre istället för två. Det är många funderingar kring vad som blir bäst för lilltösen och för oss som familj som styrt våra tankar när vi valt hotell och tänkt på vår flygresa. Långt borta är resor som planerades lite "hafsigt", där hotellets standard inte spelade så stor roll eftersom man ändå skulle tillbringa majoriteten av tiden borta från rummet och där vi kunde välja de billigaste biljetterna på flyget och t.ex. strunta i att få sitta bredvid varandra. Vi är nog en typisk barnfamilj i det avseendet att den här gången har vi satsat på högre komfort och bättre kvalitet för att göra resan så lyckad som möjligt.

Några månader kvar till dess... men helt underbart att ha något att se fram emot mitt i den grådaskiga vardagen! Nu dags att försöka ta igen den sömn som jag gick miste om på grund av förra nattens virrvarrtankar kring resan.

Adele 10 kk/månader

Adele 10 kuukautta 

Håll ut, min svenskspråkiga läsare, samma inlägg hittar du på svenska direkt under första bilden!

... n. 73 cm pitkä ja n. 9 kg painava sopusuhtainen nuori nainen,
... konttaa ympäriinsä kotona ja rakastaa uusien paikkojen tutkimista - kerhossa ei pysytä paikallaan hetkeäkään,
... lempileikkikaluja ovat kaikenlaiset kengät ja erityisesti isän lenkkarit nauhoineen,
... taputtaa käsiään ylpeänä itselleen harva se päivä,
... rakastaa ruokaa ja sanoo "näm-mäm-mäm" kun jokin - yleensä puuro - maistuu erityisen hyvältä,
... yrittää punnertaa itseään seisomaan tv-tasoa ja sohvapöytää apuna käyttäen,
... pitää ihmisistä ylipäänsä ja suhtautuu luottavaisesti uusiin tuttavuuksiin,
... antaa rajuja märkiä pusuja valikoiduille pehmoleluilleen; Turva-koiralle, Ossi-nallelle ja käsinukkenallelle,
... sanoo "äi-JÄ!" kun äiti yrittää houkutella esiin sanan "äiti",
... tykkää kylpemisestä, erityisesti kahden pingviini-kylpylelunsa kanssa,
... tietää ja osaa katseellaan osoittaa, missä on "lamppu" ja "kello", "taulua" opetellaan vielä...
... osaa auttaa bodyn pukemisessa sujauttamalla kätensä hihoista läpi,
... RAKASTAA koiria, varsinkin pentuja tai muuten höplähtäneitä karvakorvia,
... on juuri oppinut vilkuttamaan sekä perinteisen "prinsessa"-vilkutuksen että tavallisen "pikkulapsi"-vilkutuksen,
... nukkuu tätä nykyä yleensä täysiä öitä 20-06, joskus pidempäänkin

Adele 10 månader

.... ca 73 cm lång och väger ca 9 kg

.... kryper omkring här hemma och älskar att utforska nya platser - på öppna förskolan kan man inte sitta still en sekund!

... favoritleksaker är alla slags skor och särskilt pappas löparskor med sina snören

... klappar sina händer stolt flera gånger om dagen

... älskar mat och säger "näm-mäm-mäm" när något - ofta gröten - smakar särskilt gott

... försöker dra sig upp till stående mot tv-bänken och soffbordet men kan inte ännu stå själv

... tycker om människor generellt och har ett tillitsfullt förhållningssätt till nya bekantskaper

... ger intensiva, blöta pussar till några utvalda mjukisdjur; Turva-hunden, Ossi-nalle och handdocksnallen

... säger äi-JÄ!" när mamma försöker få henne att säga "äiti" ("mamma")

... älskar att bada, speciellt om man har sina två pingvinbadleksaker som sällskap
... kan visa med blicken och ibland peka ut "lamppu" (lampa) och "kello" (klocka), vi håller på att lära oss "taulu" (tavla)

... kan hjälpa till när man tar på henne bodyn, genom att trä sina armar genom tröjärmarna

... ÄLSKAR hundar, särskilt hundvalpar eller annars lite tokiga och hoppiga hundar

... har precis lärt sig att vinka på två olika vis: behärskar både "prinsess"-vinkningen och den traditionella "småbarnsvikningen"

... sover för tillfället hela nätter, oftast mellan 20 och 06, ibland även längre

Att släppa taget...

Imorgon är sista dagen på min föräldraledighet och i övermorgon börjar jag jobba för första gången på nästan 11 månader. Känslorna i denna stund kan sammanfattas som vemod och sorg. Det är svårt att släppa taget och byta ut den vardag jag blivit van vid och njutit av så mycket till..."det gamla vanliga"... som ändå aldrig någonsin kommer att bli det gamla vanliga.

Jag antar att var och varannan förälder (kanske framför allt förstagångsförälder) som återvänt till arbetet efter en lång föräldraledighet går och grubblar över sin position i livet. Hur ska man förhålla sig till det som förr i tiden var en stor del av ens identitet, som nu kommit att ersättas av en helt annan roll? Om övergången från en professionell, arbetsfokuserad människa till mammarollen kändes ovan (fast ändå naturlig) är övergången tillbaka ännu märkligare. Mitt liv har ju genomgått en stor omvälvning som helt klart ändrat på dess prioriteringsordning.

Det är svårt att hitta ord för att beskriva det virrvarr av tankar, känslor och funderingar som rör sig i huvudet på mig på en kväll som denna. Känns som man vill allt och inget på en och samma gång. Vill fortsätta vara hemma men vill att Adele ska få vara med sin pappa. Vill hitta tillbaka till mitt yrkesmässiga "jag" och fortsätta arbeta med avhandlingen, men vill behålla fokus på det viktigaste som finns i mitt liv; min dotter. Vill att livet ska fortsätta som det varit den senaste tiden, men vill att livet ska vara som livet bör: föränderligt, för då vet man att man lever.

Så, kanske dags att fälla några tårar, känna tacksamhet för tiden som varit och inse att det inte är slut än, inte helt och hållet. Jag ska trots allt ta ut semester en dag i veckan fram till jul och försöka på så sätt hitta en bättre balans mellan familjen och arbetet. Och till sist lovar jag en sak; morgondagens inlägg kommer inte att handla om mig och mina känslor, utan om den 10 månader gamla stjärnan som bor i vårt hem :)

L.

Final countdown?

Äitiyslomani/vanhempainvapaani jäljellä olevien päivien määrä vähenee vähenemistään. Ensi viikolla tähän aikaan olen toipumassa ensimmäisestä työpäivästä sitten viime joulukuun puolivälin - ja C fiilistelemässä vanhempainvapaansa alkua. Roolien vaihtuminen on siis todella lähellä ja ilmassa on, ainakin minun osaltani, aimo annos haikeutta ja lievää levottomuutta.

Tässä vaiheessa minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö isä ja tytär pärjäisi keskenään kotona. Päin vastoin, luulen että C ja A tulevat viihtymään toistensa kanssa vallan mainiosti ja keksimään kaikenlaista mukavaa, joka ei omaan mieleeni ole juolahtanut varsinkaan äitiysloman alkuvaiheilla, kun vauvaelon keskiössä olivat lähinnä imetys, hoitopuuhat ja säännöllisen unirytmin metsästäminen. Mutta sitähän tässä kuluneina kuukausina kovin "mammautuneena" mietin, että miten itse pärjään ;) Osaanko, jaksanko, kiinnostunko jälleen töissä ja töistä? Kuinka työminän ja äitiyden kanssa tasapainottelu onnistuu vastaisuudessa? Miten pystyn lähtemään hyvillä mielin aamulla kotoa jos pieni ihminen konttaa kyynelsilmin ulko-oven kynnykselle ja protestoi vimmatusti äidin kadotessa oven taakse?

Luopumisen ja murrosajan tuntua on myös suhteessa niihin ystävyyssuhteisiin, joita olen äitiysloman aikana solminut avoimessa perhekerhossa ja perhevalmennusryhmämme mammojen kanssa. Tällä erää kukaan näiden porukoiden äideistä ei palaa vielä vähään (tai pitkään) aikaan töihin, joten ehkä syystäkin koen joutuvani tahtoani vastoin erilleni yhteisöistä, jotka ovat muodostuneet kovin tärkeiksi minulle tämän vuoden aikana. Hmmmm.... Well it's not the end, they say :)

Ja taas toisaalta; olen iloinen, onnellinen ja ylpeä siitä että jaamme Cn kanssa vanhempainvapaat näinkin "tasan"; minä olen ollut kotona 10 kk ja C tulee olemaan vähintään 5 kk. Luulen roolien vaihdon tekevän meille molemmille ja parisuhteellemme hyvää ja toivon isän ja tyttären suhteen muodostuvan vieläkin läheisemmäksi tulevien kuukausien aikana. Siinä sivussa pitää vielä olla riittävän aikuinen hyväksyäkseen, ettei äiti enää välttämättä olekaan kaikki kaikessa, hyvien ja pahojen tunteiden katalysaattori ja Suurin Turva.

Teen siis seuraavat päivät pientä surutyötä, mutta siinä sivussa aion myös nauttia vanhempainvapaan viimeisistä hetkistä. Tänään vierailimme An kanssa Leos leklandetissa, lauantaina fiilistelemme äitiysloman päättymistä kolmen ruokalajin illallisella yhdessä mammakavereideni kanssa, ja ensi viikolla ehdimme vielä lastenvaatekutsuille yhden mammakamun kotiin. Tämä kaiken sen tavallisen syöttämisen, leikkimisen, nukkumisen, vaunulenkkeilyn ja ihanan yhdessäolon lisäksi. Onni on... oma rakas pieni tytär!

Trött...

 ... på sjukdomar

... på gnäll

... på utbrott

... på seghet

.... på frustration

... på mig själv

Dags för någon slags minisemester från livet?

Hittade ett mumincitat bland gamla papper idag... något om att det är synd att inte muminmammor också kan ta sitt pick och pack och övernatta utomhus, särskilt med tanke på att just mammor skulle behöva göra det lite då och då. Och ett annat citat från Lilla My där hon konstaterar att mammor kan inte gömma sig, för man hittar dem alltid, i någon skrymsel eller hörn. Jovisst. Det har man lärt sig vid det här laget. Att ta sitt pick och pack och smita iväg mitt i kaoset kan man inte och att gömma sig vore förmodligen precis lika lönlöst. Fast ibland skulle man verkligen vilja göra båda delarna.

Naja, livet börjar väl återvända på något sätt... C är på bättringsvägen efter sina feber- och magsjukor. Ja, jag nämnde förstås inte att mördarmagsjukebakteriet som skördat halva Jyväskylä gjorde sitt även här hemma. Inkubationstiden precis densamma som för oss övriga; efter 1,5 dygn med oss som sällskap var C också dålig. Och han var redan febersjuk när skiten (ursäkta mig!) började. Helgen var verkligen en weekend from hell...

Adeles magsjuka har varit en seg historia. För oss stora har allt varit över på 1,5-2 dygn, men hon har dragits med sin diarré i 6 dagar. Tills idag, nu är det helt plötsligt stopp på alla aktiviteter på blöjfronten, vilket förstås var glädjande  först men alltmer oroväckande när hon mot eftermiddagen började bli mer och mer gnällig och orolig. Det ser ut som om hon har ont i magen, men såklart hjälper det inte direkt till att skippa sin tupplur på förmiddagen och krympa den på eftermiddag till ynka 45 minuter. Efter vad som kändes som en liten evighet med gråt och skrik var jag på gränsen till ett smärre sammanbrott varvid C tog henne till en liten biltur.

Nu sitter alltså denna morsa i fåtöljen i en klassisk "coma-ställning", kurerar sin huvudvärk (kan man få ont i huvudet av att lyssna på för mycket gråt?!) och försöker återhämta sig. Undrar om den senaste tiden känts så slitsam bara för att vi i det stora hela haft det ganska mysigt med varandra? För visst visar sådana här tider hur sårbar vår lilla familj är i sin relativa isolering från mor- och farföräldrar; nu var det bara enorm tur att jag råkade bli dålig när vi var i Finland och inte när vi var här och när även C var sjuk. Och hur mycket roll spelar den oro och lätt ångest jag har inför återvändandet till arbetslivet, för visst spökar den i tankarna lite här och där?

Inte helt tillfreds med tillvaron... En minisemester vore sannerligen något!

Yhdessä ja erikseen

Viime aikoina olen pohtinut paljon erillisyyttä ja yhdessäoloa suhteessa lähiympäristööni. Nämä kysymykset kuuluvat kategoriaan "perinteistä lievää identiteettikriisiä", jota en kai vähään aikaan ole arjen kiireiltä ehtinytkään potemaan. Nyt Suomen lomailun siivittämänä tuo toisaalta näkymätön, toisaalta hyvinkin konkreettinen rajalinja lapsuudenkodin ja oman kodin välillä tuuppasi ajatustenjuoksuni jälleen liikkeelle.

Mihin sitä ihminen kuuluu, jos mihinkään? Ja keihin, keiden kanssa syntyy yhteisö, jossa voi viihtyä, kasvaa ja muuttua, jota voi itsekin kasvattaa ja muovata? Yhteisyys ja erillisyys ovat kuin saman kuminauhan ääripäitä, ja se kuminauha venyy ja paukkuu kaiken aikaa.

Oman lapsen saaminen on jollain lailla lyönyt yhteisyyden puoleisen nauhanpään ääriasentoon. Olen ihmetellen todennut kokevani miltei sanoin kuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta tuota pientä ihmistä kohtaan. Välillä tuntuu, että koko sielu huutaa:"Hän on minun!" - ja samaan aikaan järjen ääni toitottaa siitä erillisyydestä, varoittaa elämisestä lapsen kautta ja jauhaa osuvaakin osuvampaa kirjankin nimeksi päätynyttä Kahlil Gibranin (?) viisautta "Sinun lapsesi eivät ole sinun".

Samalla taas tuntuu, että uuden perheenjäsenen (onpa muuten yhteenkuuluvuutta korostava termi) läsnäolo jollain lailla sekä irroittaa että kiinnittää meidät muut toisiimme. Perheen arkeen liittyvät odotus-, asenne- ja toive-erot ovat omiaan nostamaan pintaan "Tuollainenko sinä oletkin? Tällainenko minä olenkin?"-tyyppisiä tunteita siitäkin huolimatta, että koen Cn ja itseni enimmäkseen olleen samoilla linjoilla useimmissa Adeleen liittyvissä asioissa. Toisaalta taas rakkaus lapseen tiivistää yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä meidän vanhempien ("ilman sinua ei olisi häntäkään") että omien vanhempieni, Adelen isovanhempien kanssa.

Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Rajanvetojen tärkeys ("minä/me teemme/ajattelemme näin vaikka se poikkeaakin teidän odotuksistanne") tuntuu välillä aiempaa tärkeämmältä.

Ja kaiken tämän keskellä Minä Itse. Niin kuka? Äiti, vaimo, tytär, sisar, ystävä, jne... vai ihan joku muu? Oma itsensä, joka on itseltään hukassa? (No nythän tämä alkaa mukavasti kuulostaa 10-16 vuoden takaiselta Linneltä...;) Pohdinta jatkukoon pienen ripulipotilaan hoidon parissa. (Pakollinen reality check ja muistutus siitä, ettei pikkulasten äideillä ole aikaa eksistentiaalisille kriiseille?!)

Sjukstugan hälsar

Dagens hälsning kommer från sjukstugan i det östra grannlandet. Jag och Lillstumpan är på besök hos mormor och morfar i Jyväskylä och har på vår hittills 6 dagar långa resa tillbringat 5 dagar mer eller mindre påverkade av olika smärt-, förkylnings- och magsjuketillstånd. Adeles förkylning bröt ut andra dagen vi var här, och i samma veva lyckades jag få någon slags light-variant av ryggskott när jag skulle sätta henne i bilbarnstolen.

Att krångla med en sparkande, viftande unge mellan två trångt parkerade bilar tillhör inte någon småbarnsförälders önskedrömmar, men den här gången lyckades jag göra det hela ännu lite obekvämare genom att böja och sträcka mig i en position som fick något i ryggen att smälla till. Under bilfärden hem kändes det lite, när jag steg ut ur bilen betydligt mer och när jag bar mitt sovande bebis till sin säng i övervåningen hade jag ONT i ryggen. Efter tredagarskur med invärtes och utvärtes smärtstillande samt lätt, lätt massage från en snäll mamma (mormor) och ett dygns nästan totalt befriande från bebisbärande känns ryggen helt ok idag.

Däremot känns det snopet att när vi väl är här och vill så gärna träffa nära och kära, vänner och familj, har Adeles förkylning och bådas magsjuka gjort att vi fastnat i mitt föräldrahem. Precis när det värsta med både Adeles förkylning (den andra inom loppet av 5 veckor...) och min ryggont hade släppt, slog magsjukan till i söndags natt. Tidigare under söndagen visste vi förstås visste inte vad vi bar på och hade varit och hälsat på hos en kompis familj, med den direkta följden att deras 2-åring, vår guddotter, nu drabbats av kräkningar och illamående. Svårt att låta bli att få dåligt samvete...:(

I vilket fall, jag gick och lade mig med en konstig känsla i magen, bara för att upptäcka ett akut behov att kräkas vid 24-tiden. Phuuhh...och sedan var hela fadderullan i gång; på morgonen mådde även min pappa illa, vilket ledde till att vi två tillbringade måndagen hemma, liggandes på vardagsrumsgolvet bredvid lekande, småsnoriga Adele. Trots att det gått åt en massa handsprit och handdukar har bytts varje dag här i huset var det väl oundvikligt att även resten av familjen skulle bli dåliga. Förra natten drabbades både mamma och Adele av magsjukan och idag har vi alla mest legat och kurerat oss. Att träffa storebrodern som är mitt i sina cellgiftsbehandlingar känns inte som en jättebra idé; vi är mest glada för att han inte blev smittad i söndags.

Nu mot kvällen börjar det kännas lite bättre, jag har till och med fått i mig lite vanlig mat i stället för jordgubbskräm och salta kex som tillhör den vanliga magsjukekuren hos familjen Leppänen. Ser fram emot aptiten när den återvänder och hoppas att vätskeersättning och naturell yogurt fortsätter duga som föda för vår lilla tjej. Som tur är har hon varit sitt vanliga glada jag även med sina magproblem; även nu leks det för fullt!

Alussa aina höngättävä - lopussa kiitos seisoo?

Hohhoijaa, joskus sitä todella tympii oma itsensä... Tämä aamu ja aamupäivä kuuluvat kategoriaan "gör om och gör rätt" (vapaasti suomentaen: aloita alusta ja tee hommat oikein). Lilla Väckarklockan a.k.a. Adele kiskaisi aamu-uniset vanhempansa ylös punkasta klo 6.03 ja tuli väliimme aamuimuttelemaan ja leikkimään. Normaalisti hyväntuulinen neiti taisi olla jo herätessään vähän epävireinen, sillä tavallisesti viihtyisä heräilyhetkemme muuttui pian kitinäpainotteiseksi. Kiipeilytelineenä ja yleisenä turhautumisen kohteena olevalla äidillä taas paloi vuorostaan käämi korvatulppia korviinsa tunkevaan ja kylkeä kääntävään isään. "Gör om, gör rätt #1": Älä vedä herneitä nenään heti aamutuimaan.

Aamiainen meni siis vuoteessa hyytyneitä ensijäitä sulatellessa meidän aikuisten välillä, Adele taas söi puuronsa suht mallikkaasti ja vapautti sitten sen toisenkin puoliskon aamupalan syöntiin. Mutta kas kummaa, puurolautasen tyhjennyttyä kitinä alkoi uudelleen, ja tuntui vain yltyvän, mitä pidemmälle aamupuuhissa etenimme. Neidin ensimmäinen eroahdituskausi ajoittui n. 7-8 kk välille ja viime aikoina meillä on ollut suhteellisen seesteistä, mutta jostain syystä kumman tahansa aikuisen poistuminen huoneesta aiheutti nyt joka kerta sydäntäsärkevää protestointia siitäkin huolimatta että pikkunökkösemme konttaili ympäri asuntoa ja varmasti kuuli tai näki meistä jommankumman koko ajan. Niinhän se usein on, että pienen ihmisen turhautuminen siirtyy isomman kannettavaksi. Näin nytkin. Panta alkoi puristaa omaakin päätä kun en mielestäni ehtinyt niitä muita "tärkeitä" asioita tekemään tyllerön vaatiessa jakamatonta huomiotani isänsä lähdettyä töihin.  "Gör om, gör rätt #2": Priorisoi OIKEIN.

Rauha laskeutui Gynnelään ainakin tilapäisesti yhdeksän tienoilla kun äidin sylin lisäksi leikkikaveriksi kelpasivat isin lenkkarin nauhat. Reilua puolta tuntia myöhemmin Adelen suuntana oli vihdoin oma punkka ja päiväunet. All's well that ends well vai miten se nyt oli...? Klo 10.45 huomaan seisovani perinteisen "Linne-kaaoksen" keskellä; olen tyllerön päiväunien varjolla kuin huomaamatta saattanut aamupäivän aikana alkuun arviolta puolen tusinaa pikku projektia, joista yksikään ei ole valmis eikä lähelläkään valmistumista.

Olen silloin tällöin kutsunut itseäni nimellä "the queen of multitasking", mutta tämäntyyppinen höyryäminen alkaa olla meikäläisellekin liikaa. Ei riitä, että juoksen pyykkituvassa kolmen pesukoneellisen puhdistumista ja kuivumista seuraamassa, totta kai on pakko aloittaa myös roskakaapin järjestely- ja pesuprojekti, rynnätä ulos kylmävarastoon hakemaan matkalaukkua, alkaa nostella sekä pikkuihmisen että omia reissuvaatteita esille ja samaan syssyyn keksiä että päiväunien aikana olisi hyvä sauma pestä ja föönata hiukset. Kun seison suoristusrauta kourassa kylpyhuoneessa, esimieheni soittaa sopiakseen kanssani työhönpaluutapaamisesta ja niin... pakko oli ilmeisesti myös päivittää blogia ;)  "Gör om, gör rätt #3": Tee. Yksi. Asia. Kerrallaan. Tästä sinkoilusta ei seuraa mitään hyvää.

Siispä... tämän päivityksen lähdettyä bittiavaruuteen lupaan laittaa tietokoneen kiinni, istua hetkeksi paikoillani tekemättä yhtään mitään ja vain odotella Adelen heräämistä päiväuniltaan. Neitihän on nukkunut jo 1,5 h! Eivätköhän ne hommat hoidu hönkäämättäkin; pyykki puhdistuu, koti järjestyy, laukku tulee pakatuksi ja pääsemme mekin torstaina jälleen Suomenmaan kamaralle. Niin, tiedossa on siis pian tämän äitiysloman viimeinen Jyväskylän reissu!

Världens bästa föräldragrupp?

Idag träffade jag och lilltösen mammorna och de andra barnen i vår föräldragrupp, ett givande möte som alltid. Vi är sex familjer som blev ihopslängda i en grupp för föräldrautbildningen på vår MVC under senare delen av allas graviditeter, dvs. förra hösten och tidiga vintern. Där satt vi med våra stora magar med framtiden som ett stort frågetecken och blev "utbildade" till föräldrar... föga anade man då att vi även idag, nästan ett år senare, skulle fortsätta umgås och att våra småttingar skulle få så mycket utbyte av varandra innan de ens hunnit bli 10 månader gamla!

Det är klart att man hoppades på att få träffa trevliga människor på föräldrautbildningen och åtminstone jag hade förhoppningar på att personkemin skulle stämma så att man hade någon att gå och fika med när barnen väl hade kommit. Däremot vågade jag nog aldrig hoppas på att hela gruppen skulle vara så trevlig, att stämningen oss emellan har förbättrats för varje träff som varit.

Första "hemma hos"-träffen i Bolunda

Efter den initiala föräldrautbildningen innan våra barn kom till världen kom kontakten och aktiviteterna av sig en period. Som tur är pratades det om återträff på MVC och ett sådant bokades in kring påsk i år då alla fått sina barn. Sedan återträffen i slutet på april har det inte varit många veckor utan "mamma-barn-aktiviteter", om man undantar semestertiderna i somras. Vi har badat, fikat, babymasserat, promenerat, varit på öppna förskolor, lunchat, shoppat, träffats och umgåtts hos varandra. Framför allt tror jag att vi alla njutit av den ömsesidiga förståelse och gemytliga samvaro som kommit av att befinna sig i väldigt lika livssituationer med våra små gullungar.

I början var träffarna klart "mammatunga", i den mening att våra små var ännu för unga för att ha utbyte av varandra. Men ju längre tid har gått, desto mer börjar det kännas att träffarna är av vikt även för barnen. Adele har hunnit bli 9 månader och hennes små vänner 7-8 månader gamla och nu när de kryper och klättrar över varandra, greppar och snor varandras leksaker och är nyfikna på varandras matvanor står det klart att umgänget barnen emellan blivit en viktig ingrediens i deras sociala och känslomässiga utveckling. Dessutom är det härligt att kunna studera sitt barn tillsammans med andra småttingar, för ibland är det precis då hennes unika egenart framträder som tydligast.

Jag skulle ljuga om jag inte erkände att träffarna med föräldragruppens mammor och barn betytt mycket för mig. Umgänget i gruppen har spelat en stor roll för att jag upplevt tiden som föräldraledig så rolig, uppfyllande och stimulerande. Vem skulle inte vara glad åt fem nya kompisar för både stor och liten? Så tack för de/den av er som kanske råkar läsa detta! Du/ni är guld värd/a <3

Mönkijäpäivitys

Tämän lokakuisen tiistaipäivän voi tiivistää seuraavaan: Huoh! Iltakahdeksalta töistä kotiin saapunutta miestä oli ikävä päivän aikana useampaan otteeseen, eikä vähiten perijättäremme jälleen vedettyä herneet nenään kun menin irroittamaan neidin pikku kätöset Playstation-pelikonsolista n. kymmenennen kerran saman illan aikana. Miehen päästyä vihdoin lintukotoomme (mmm... koti kuin pommin jäljiltä...) ja riisuttua päällysvaatteet yltään lykkäsin juniorin hänen kouriinsa 10 minuutin pika-isä-tytär-hetkeä viettämään ja pakenin itse hetkeksi keittiön puolelle iltavelliä lämmittämään. Velliä hämmentäessä mielessä kävi ajatuksenhäivähdys siitä, miten todella nostan hattua yksinhuoltajavanhemmille. Tässä vauva-arjessa joskus kun on päiviä jolloin 12 tunnin yksinolo pienen armahaisemme kanssa tuntuu olevan lievästi sanottuna liikaa...

Vauva-arki ja vauva-arki... oikeastaan kai tätä pitäisi kutsua mönkijäarjeksi. Prinsessamme Adele on ehtinyt kunnioitettavaan 9 kuukauden ikään ja läpikäynyt viime viikkoina metamorfoosin vauvasta pieneksi tylleröksi. Istumaan oppiminen elokuun puolella oli jo itsessään jonkinlainen läpimurto, joka muutti pienen toukan habitusta ihmismäisempään suuntaan. Viime viikolla A päätti paikasta toiseen pyörähtelyn sijasta opetella ryömimään, muutamaa päivää myöhemmin konttaamaan ja tänään yllätin pikkuneidin kiskomassa itseään seisoma-asentoon sohvapöydän kanttia vasten. Whaaaat?! Minne se pieni leikkikaarensa alla viihtyvä vauva katosi? Kai tämä on sitä  perinteisen vauhdikasta ajan kulua josta kaikki (erityisesti täti-ikään ehtineet työkaverit;) etukäteen varoittivat kokemuksen syvällä rintaäänellä annetuissa "Nauti tästä ajasta niin kauan kuin sitä kestää"- tyylisillä kommenteilla.

Nauti ja nauti. Sitä olen todella tehnyt, mutta tottahan elämä pienen lapsen kanssa muutakin on kuin nautintoa. Iänikuista vaipanvaihtoa, johonkin universumin mustaan aukkoon kadonneiden yöunien kaipuuta, imetyksen kanssa taistelemista ja sitten yllättävän lyhyen ajanjakson jälkeen siitä luopumista, kadonneen vyötärön etsintää.... mutta myös sitä paljon puhuttua nautintoa siis. Äitiyslomalla ollessani olen enimmäkseen nauttinut elämästä, uudesta roolistani äitinä, siitä elämänpituisesta suhteesta jota lapsen kanssa virittelemme hetki hetkeltä monimuotoisemmaksi, uusista ystävyyksistä joita elämäntilanteen muutos on luonut ja vanhojen läheisten ihmissuhteiden evoluutiosta, jonka katalysaattori tuo pieni ihminen on ollut. Elämä maistuu vahvasti, eikä oikeastaan koskaan tylsältä. Joskus turhauttavalta, usein mainiolta, mutta äärimmäisen harvoin pitkästyttävältä, mikä kuvatodistein elokuulta vahvistettakoon.

Ja sillä ensimmäisellä kotimaisella...

(joka kyllä on Ruotsissa yksi kuudesta virallisesta kotimaisesta;). 

Kirjoittamisen tarpeeni on uinunut ruususen untaan jo pidemmän aikaa, siksipä tämä blogintynkä. Opiskelu- ja työvuodet ovat vieneet tekstinluomistyötäni asiapitoiseen, asialliseen ja kuivahkoonkin suuntaan - tämän blogin piirissä toivon saavani mahdollisuuden kirjata ylös tunteita, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei tarvitse perustella lukijalle kaikkien tieteen sääntöjen mukaan. 

Kulunut vuosi on tuonut mukanaan kaksi suurta elämänmuutosta, jotka ovat omalta osaltaan raivanneet tilaa uusvanhalle tarpeelleni kirjoittaa. Äidiksi tuleminen ja (työkirjoittamisesta vapaalla) äitiyslomalla oleminen ovat tuulettaneet sisintäni sen verran, että haluan jatkossakin ylläpitää yhteyttä luovempaan kirjoittamiseen tämän blogin muodossa. Lisäksi, ja ehkä ennen kaikkea; toivon näistä blogipäivityksistä olevan iloa kaksikielisen, kolmihenkisen Gynnen perheen elämän kartoittamisessa nyt ja tulevaisuudessa.  

Kuten yltä jo huomaa, toiveeni ja tarkoitukseni on käyttää tätä foorumia ajatusteni purkamiseen niin suomeksi kuin ruotsiksikin.  Vapauttavan kaksikielisyyden lisäksi bloggaamiseeni pätevät seuraavat säännöt: 

Aion iloita mahdollisuudesta saada harjoittaa äidinkieltäni - ja antaa itselleni anteeksi kaikki svetisismit, joita todennäköisesti tulen teksteissäni viljelemään.

Aion kirjoittaessani olla suvaitsevainen myös kirjoittamattomuudelle. Jos koen etten ehdi, jaksa tai tahdo kirjoittaa, olen bloggaamatta. 

Viimeiseksi: sen kummempaa kruusailematta totean tässä ja nyt että blogini on paljolti minun ajatuksiani ja tuntemuksiani varten, mutta kuka sitä sattuukaan lukemaan on tervetullut jättämään muiston käynnistään. 

Syysterveisin, 

L. 

In the beginning there was light...

...och så fick denna blogg sin något pampiga början. Nu vill jag inte på något vis påstå att startandet av en blogg är en händelse av bibliska mått, däremot syftar titeln på detta inlägg på den lilla uppenbarelse som jag fick häromdagen. Jag har länge känt ett behov att skriva av mig, och ännu längre innan dess skrev jag av mig i form av dagböcker, brev, och brevböcker med vänner under uppväxttiden. 

Sedan hände det något, eller flera "något". Flytten från Finland till Sverige gjorde nog sitt; helt plötsligt skulle man lära sig leva på ett annat språk. Inte bara lära sig ett annat språk, utan leva på ett annat språk. Alltså lade jag det mesta av min energi på att lära mig språket, kulturen, livet och släppte taget om det som en gång var mig så kärt: skrivandet. I samma veva, eller snarare något år tidigare hade mitt livs texter och skrivande redan successivt bytts ut från det lustfyllda och kreativa mer och mer mot det innehållstunga, informativa, strama, studie- och arbetsrelaterade. Och så har det varit, alltsedan studietiden och framför allt de senaste 7-8 åren då jag befunnit mig i arbetslivet. Skrivlusten har lyft upp sitt sugna huvud ett antal gånger under åren, men lika ofta har jag avfärdat den, oftast med motiveringar som "jag hinner och orkar inte" och "jag vet ju ändå inte vilket språk jag skulle skriva på", och "vad ska jag skriva om egentligen, och för vem". 

Nu befinner jag mig i en livssituation där ännu ett gäng förändringar ägt rum eller håller på att äga rum. Jag blivit mamma och fått en paus från arbetslivet och dess många (skriv-)måsten, hunnit göra lite "soul searching" och blivit inspirerad av ett antal vänners bloggande. Vad som är ännu viktigare: jag vill skriva ner händelser, tankar och känslor från vardagen i den underbara tvåspråkiga treenigheten som kallas familjen Gynne. 

Således har jag nu kommit fram till ett beslut.

Det får bli en blogg för mig också, jag vill åtminstone skapa ett forum för den typen av skrivande jag längtat efter men som jag inte ansett mig ha tid eller ork för. 
Det får bli en blogg som jag skriver främst för mig själv som en slags dagbok, minnesstöd, avlastningsplats. Om någon annan finner texterna läsvärda blir jag förstås glad. Lämna gärna i så fall en liten notis om ditt besök. 
Det får bli en blogg som inte fungerar som ett dåligt samvete i livet. Har jag inte tid, lust eller ork får skrivandet vara. 
Det får bli en blogg där det kvittar vilket språk jag skriver på. Känner jag mig sugen på att skriva på svenska gör jag det, har jag behov att uttrycka mig på finska gör jag det istället. Engelskan lämnar jag därhän, trespråkigheten får fortsätta på den matblogg som lever ett stillsamt liv på en annan adress. 

Således... dags att gå över till finskan i nästa inlägg. För att hitta formen för två språks samvaro i bloggen kommer jag att prova mig fram. Etiketterna borde hjälpa till att sortera texterna för den som inte kan båda språken, så i den närmaste framtiden kommer varje enskild inlägg att skrivas på ett språk. Senare fram kanske tvåspråkiga inlägg. Den som lever får se...

Allt gott!

L.