Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!

Kesämuistot yhdessä hujauksessa

Bloggaaminen on taas jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Mikäs muukaan se olisi tullut väliin kuin elämä itse, ja hyvä niin. Tänä kesänä on tuntunut todellakin siltä että auringonpaisteesta nauttiminen, puistoleikit, uimareissut, perheen ja ystävien kanssa seurustelu, grilli-illat, marjojen poimiminen ja hetkessä oleminen ovat olleet elon ykkösprioriteetti – tietokoneen äärellä istuskelu on puolestaan saanut jäädä ”ehtii sitä myöhemminkin”-kategoriaan.

Pitkän tauon jälkeen blogiin kirjautuminen aiheutti minulle sellaisen ”mistäs sitä aloittaisin”-hämmennyksen. Samaan aikaan satuin onneksi pläräämään kännykästäni dropboxiin siirtämiäni kuvia (koko alkuvuoden kuvat kerralla… parempi myöhään kuin ei milloinkaan..;) ja totesin että eihän sen parempaa viime kuukausien tiivistystä olekaan kuin mukavasti kesän kronologiaa heijasteleva kuvapläjäys.

Alkukesästä ehdimme Adelen kanssa Jyväskylään yhdistetylle loma- ja konferenssireissulle. Oli ihanaa saada viettää aikaa rakkaiden perheenjäsenten kanssa, ja aivotoiminnalle terveellistä haastaa vähän ajatusmaailmaa Jyväskylän yliopistolla järjestetyn Language and superdiversity-konffan piirissä.  Äidin hikoillessa kampuksella pikku lomalaisemme vietti paljon aikaa mummun ja papan kanssa mm. lampaita ihmetellen ja musisoiden.

Pikakelaus pari viikkoa eteenpäin ja olemme juhannuksessa. Tänä kesänä ei hyttysiä ole ollut nimeksikään, mutta juuri juhannuksen viettoon ystävien mökillä Adele päätti varmuuden vuoksi varustautua kahdella hyttysmyrkyllä, kuten kuvasta (melkein) näkyy. Heti jussin juhlimisen jälkeen lähdimme koko perhe jälleen Suomea kohti. Laivareissulta löytyi mennen tullen mahtavat leikkimaat - eikä noissa aurinkokannen tarjoamissa juoksukentissäkään mitään vikaa ollut ;) Kesäkuun alussa aloitettua musisointia mm. muumi-rummulla, -nokkahuilulla ja -huuliharpulla oli hyvä jatkaa rakkaan enon kanssa saman kuun lopussakin. Jyvässeudulla viivyimme kymmenisen päivää enimmäkseen mökkeillen ja lämmöstä nauttien. Jostain syystä kännykkäkamerani oli kovin vähäisellä käytöllä, joten pitänee palata kyseisen lomaetapin kuvaraportointiin sitten kun olen saanut siirrettyä järkkärillä otetut kuvat koneelle.

Suomen vierailun jälkeen hengähdimme muutaman päivän ajan kotona Västeråsissa pyykkiä pesten, puutarhaa laitellen ja pikaiseen maailman parasta perhevalmennusjengiämme tavaten. Adele ja muut pikkuapinat (Elvira, Isabel, Vera ja Wille) temmelsivät onnellisinä ystäviemme mahtavan kokoisella kesäterassilla, mussuttivat kilpaa maissia ja keksivät yhtä sun toistakin pikku puuhaa, joka piti grillaavat vanhemmat kiireisinä;) Västeråsin välietapin jälkeen jatkoimme lomanviettoon Smoolantiin, jossa ehdittiin myös moneen; golfin peluuseen, Gränna-vuorelle katkarapuleivillä herkuttelemaan ja Vätternin kauniita maisemia katselemaan sekä ennen kaikkea pulaamaan kahluualtaassa Axel-serkun kanssa. Tuo kuvan keskiosan seljankukkamehu-moussekakku on muuten jo nyt niin legendaarinen, että pitää joskus blogata siitä tuolla Multilingual food-blogissa.

Kymmenen päivää "Jönkkarissa" olivat nautinnollisia, mutta yhtä ihanaa oli palata omaan kotiin. Tänä kesänä olemme onnistuneet löytämään sen kuuluisan tasapainon kotona oleilun, reissaamisen, sukuloinnin, ystävien tapaamisen ja muiden aktiiviteettien välillä. Heinäkuun viimeiset 10 päivää vietimme paikallisia ystäviä tavaten ja edelleen upeista säistä nauttien. Kuun viimeisenä viikonloppuna me aikuiset juhlimme Isabelin vanhempien Leilan ja Fredrikin häitä - ja Adele oli ensimmäistä kertaa yökylässä Jennin ja Marcuksen mökillä. Lomatunnelmissa viipyilimme viimeiseen asti, ja nautiskelimme jälleen kerran grilli-illoista (tänä vuonna olemma harrastaneet grillausta ennätyspaljon!) niin yhdessä perheporukkamme kuin Helena-tädin ja Idankin kanssa. Sitä harvinaista aikuisten aikaa tuli vietettyä myös yhdessä mammakavereiden Emman ja Paulinen kanssa, kun kävimme parilla viinilasillisella Kajplats 9:n terassilla. Herne- ja tomaattisatoakin aloimme saada vihdoin kuun lopussa, ja itsepoimitut mansikat maistuivat hyvältä jogurtissa, kuten Adelen syömätavat todistavat ;).

Loman viimeisinä päivinä piipahdimme leikkimässä Elviran luona ja saimme puolestamme leikkiseuraa kotiin Lennonista ja Lionelista. 1 v 7 kk ikään ehtinyt ruusunnuppusuumme on ollut viime aikoina kovin innokas halailemaan ja pusuttelemaan, niinpä osansa tästä hellyydestä saivat ihana oma kaveri Elvira, Lionelin äiti Emma ja välillä omat vanhemmatkin. Ylipäänsä meistä vanhemmista on tuntunut siltä, että elo ja olo yhdessä lapsen kanssa on helpottunut, mitä vanhemmaksi tämä on tullut. Sinänsä puolitoistavuotiaan kanssa on aika lailla tekemistä (ja ennen kaikkea perässä juoksemista), kun vauhtia on tuhottomasti ja järkeä rajoitetusti, mutta toisaalta hauskuuttakin aiempaa enemmän. Ja nuo spontaanihalaukset, syliin nukahtamiset ja koko naaman kastelevat pusut ovat kyllä piste iin päälle.