Allhelgonafton

Ikväll har jag blivit påmind om hur min sorg kring Ville är och i vilken fas den befinner sig. Den är tyst, den är privat, och den skyr tillfällen där jag inte har kontroll över den.

Sitter i bilen när jag skriver detta, har precis återvänt från kyrkogården och försöker hämta mig från "chocken" en allhelgonafton på en överfull minneslund innebar. Efter en trevlig dag med vänner begav jag mig till Hovdestalund med en ask tändstickor och två gravljus, en för Ville och en för Adeles farfar. Längtan efter att få samla sina tankar och känslor i tystnad och att bara se över havet av brinnande ljus fanns där. Vädret lite småruggigt och blött, precis som för ett år sedan då vi hade en fin stund i minneslunden, lyssnandes på regndropparnas dans mot gravljusens hattar.

Ikväll var stämningen annorlunda; parkeringen överfull, människor, barn, hundar överallt längs gångvägen till minneslunden och däri. En stämning präglad av pliktskyldiga "nu går vi och tänder ljus, det hör till". Jag märker en känsla av obehag som stiger för varje steg jag tar närmare platsen jag tidigare funnit så rofylld. Drabbas av en febrig längtan av att fly, samtidigt som jag känner hur tårarna stiger i ögonen på mig. Fortsätter framåt. Jag vill också tända ljus för den som lämnat oss, den jag saknar, men det känns så obeskrivligt fel att göra det mitt bland alla dessa glättigt pratande människor, för vilka besöket på kyrkogården verkar vara lika med den klassiska lördagsturen till shoppingcentret.

Det är där och då det slår mig, i konflikten mellan sorgens olika uttryckssätt, när jag stressat tänder mina ljus, tittar på dem en sekund och sedan flyr därifrån när tårarna börjar rinna. Jag har vandrat en lång bit ifrån den tiden då min sorg var offentlig och på ytan. Nu är den något som inte passar in, inte lämpar sig i offentlighetens ljus. Jag vill sörja själv, utforska den privat, jag vill kunna stuva undan den när det "inte är läge". Och jag är långt ifrån att kunna ta så lätt på den att en allhelgonafton på kyrkogården skulle kunna kännas som en "walk in the park".

Ikävä sua, isoveli. Kuvan kynttilä on meidän omasta pihasta, olisin niin mielelläni näyttänyt sulle tämän kodin.

Vuoden kierto

Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä, kun lähdit samettisemmille viheriöille golfia pelaamaan. Joskus tuntuu että olisi niin mahtavaa saada olla mukana - mutta enimmäkseen toivon, että olisimme voineet jatkaa mailojen heiluttelua maallisilla golfkentillä vielä vuosikaudet.

Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan edes tiedä, mitä tähän kirjoittaisin, vaikka haluankin sanoa jotain. Sulle tai maailmalle tai ihan vain itselleni. Ei tee mieli naputella mitään patetiaa uhkuvaa muistokirjoitusta, mutta huomaan että suhun ja poislähtöösi kohdistuvan tunteiden, ajatusten ja tuntemusten sekasotkusta ei oikein meinaa saada mitään muutakaan aikaiseksi. Ja taas toisaalta... patetia ei oikein koskaan ollut sulle sopiva tyylilaji ;)

Samalla totean, että kyyneleitä tässä nieleskellään joka tapauksessa, oli teksti ja sen sisältö mitä tahansa. Tai siis ei nieleskellä, vaan vuodatetaan. Mutta se sallittakoon.

Viime päivinä ajatukset ovat harhailleet viime syyskuun alun päivissä. Nopea lähtö Ruotsista ja saapuminen Jyväskylään "ajoissa", helpotus siitä että ehdimme vielä sanomaan hyvästit ja olemaan lähellä.  Sairaalassa vietetyt tunnit, odotus, tietynlainen rauha ja levottomuus yhtä aikaa, kokemus erillisyydestä suhteessa ympäröivään maailmaan. Adelen palapelin peluu huoneesi lattialla - välillä mietin, olitko jo puolittain jossain pilven reunalla seuraamassa niitä puuhia. Joukko sumuisia muistoja joista osa on jo alkanut haalistua, kun taas toiset pullahtavat mieleen kristallinkirkkaina. Ja ne omituisimmat nousevat pintaan yöllä unen ja valveen välimaastossa.

Vuoden takaiset tapahtumat ovat tässä kirjassa todellakin luku sinänsä. Niitä lukuja on sen jälkeen kirjoitettu monen monta, muunlaisiakin. Juuri nyt en koe edes jaksavani ajatella syksyä ja alkutalvea, lieneekö jonkin sortin suojelumekanismi, mutta syvimpään kaipaukseen palaaminen edes muistelon tasolla ei vain tunnu millään lailla hedelmälliseltä. Ymmärrät varmaan. 

Toivon kuitenkin, ettet liikaa ole joutunut huolehtimaan meistä, jotka jäljelle jäätiin. Tiedän, että kannoit huolta etukäteen - ja varmaan syystäkin, mutta kulunut vuosi on näyttänyt meille sen että elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ikävä tuskin poistuu koskaan, mutta sen lamauttava vaikutus on asteittain vähentynyt ajan mittaan. Sen pahimpina hetkinä saatan vieläkin käydä ihmeellistä päänsisäistä kaupantekoa, jossa yritän saada sut takaisin - päiväksi, vuodeksi tai loppuelämäksi - hinta vaan tuntuu olevan niin käsittämättömän korkea, ettei humanistin palkka tule koskaan riittämään siihen.

Vielä yksi ajatus mielen perukoilta. Adeksi on puhunut meidän elokuisen muuton jälkeen enenevässä määrin kummituksista. Jutut menee yleensä tyyliin "Oi, tuolla on kummitus! (osoittaa jonnekin huoneen nurkkaan silmät selällään, suu "oona")... ei se haittaa, se on kiltti kummitus!" Niin, kiva siis tietää että olet löytänyt meidän uuteen osoitteeseen. Näyttäydypä meillekin joku päivä.

Halauksia, rakas Vee.

Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!

Ikävästä

Syyskuisena iltana, tasan kuukausi sitten jätimme jäähyväiset rakkaalle veljelle, pojalle, kihlatulle, enolle ja langolle. Tämän kuluneen kuukauden ajan olen  pohtinut, itkenyt, kaivannut, ja jälleen kerran pohtinut. Minne tämän ikävän tunkisin, mitä ihmettä tekisin kaipauksella jota en ole toivonut, en pyytänyt, en halunnut, mutta joka silti vain on?

Tulee hetkiä, jolloin haravoin läpi kännykkääni etsien konkreettisia muistoja Villestä, ja törmään kuviin, tekstareihin, whatsapp-viesteihin. Niiden selaamisessa on aluksi jotain omituista lohtua, läsnäolon ja yhteyden tuntua, joka katoaa jonkin ajan kuluttua. Tilalle tulevat tyhjyys ja kaipaus, turhautuminen siitä että kuvia ja viestejä on niin vähän, ja epärationaalinen tunne siitä että vielä muutama viesti tai kuva lisää tekisivät oloni paremmaksi. Ja hetken kuluttua oivallus: ainoa mikä voisi tehdä oloni paremmaksi on lisää aikaa yhdessä Villen kanssa. Aikaa, jota en koskaan saa. Kukaan meistä ei saa.

Ja sitten niitä iänikuisia kysymyksiä...Tätäkö se aina tulee olemaan? Onko ikävä oikeastaan puuttumisen tunnetta? Ruotsiksi sanotaan: "du fattas mig", sinä puutut minulta. Siltä se tuntuu, Ville puuttuu minulta, meiltä.

Ikävän hetkinä mielessä pyörii pari muutakin asiaa... Villen viimeiset sanat minulle, jotka onneksi ymmärsin. "Sisko. Sisko". Jokin noissa sanoissa käy niin syvälle sydämeen, syvemmälle kuin monet toiset. Ehkä siksi, että ne jollain tavalla tiivistävät ja määrittävät meidän välisen suhteen. Sisko. Ja veli.

Kaikki kinat, vuosien nahistelut, hiljainen ystävyyteen kasvaminen, yhteiset perhelomat, golfkierrokset, mökkeilyt, kotoisat voivottelut omien vanhempien molempien hermoille käyvistä luonteenpiirteistä ja tavaramäärästä, skypetreffit ja whatsapp-chatit, yhteinen huumori, pienet projektit, tulevaisuuden suunnitelmat; kaikki ne tiivistyvät jollain lailla noihin sanoihin ja tuohon sisarussuhteeseen. Veli. Ja sen sisko.

Mulla on ikävä sua, Iso Vee.

I will remember you...

I will remember you, will you remember me
Don't let life pass me by,
Weep not for the memories,
Remember the good times that we had

We didn't let them slip away from us when things got bad.
How clearly I first saw you smilin' in the sun
Want to feel your warmth upon me
I want to be the one

I'm so tired but I can't sleep
Standin' on the edge of something much to deep
It's funny how we feel so much but we cannot say a word
We are screaming inside, but we can't be heard

I will remember you, will you remember me

Don't let life pass me by
Weep not for the memories

Remember the good times that we had

Loppusuora...

... ei siinä mitään suoraa ole. Ei kannustusjoukkoja kirittämässä, ei "heja"-huutoja. Ei kanssakilpailijoita taistelemassa voitosta. Ei stadionillista ihmisiä, kuka makkaraa mussuttamassa, kuka tilastoja vertailemassa, kuka muuten vain ilmaislipun varjolla itselleen vieraassa tilanteessa. Ei urheilutaivaan kiintotähteä tai dopingista kiinni jäänyttä marttyyriä.

Ehkä kuitenkin toive pikaisesta maaliin pääsemisestä. Ehkä toisten lajien edustajia viereisillä radoilla, sama tavoite toiveissaan. Ehkä jonkinlainen helpotuksen tunne siitä, että maalilinja häämöttää jo. Kilpailijalla itsellään. Ainakin toivottavasti.

Kannustusjoukkojen rooli, se on jokin aivan toinen. Me kannamme ja kannattelemme, emme kannusta. Teemme näin toisillemme ja ennen kaikkea tilaisuuden päätähdelle, tietämättä oikein, onko tuestamme mitään hyötyä. Olemme vastentahtoisia ja samalla koko sielumme voimalla mukanaeläviä statisteja. Taistelemme mielessämme vääjäämätöntä vastaan ja silti yritämme tyynesti hyväksyä väistämättömän.

Tähän tilaisuuteen ei kukaan meistä tule "valmiina". Ei korkeanpaikanleiriltä, ei intensiiviseltä harjoittelujaksolta, ei kunnonnostatustalkoista. Eipä toisaalta kenellään ole toiveita tai odotuksia mistään huippusuorituksistakaan. On vain oleminen, sen sietämätön raskaus ja sitten joskus... se loppu vailla suoraa.

Havuja, perkele.