Ikävästä

Syyskuisena iltana, tasan kuukausi sitten jätimme jäähyväiset rakkaalle veljelle, pojalle, kihlatulle, enolle ja langolle. Tämän kuluneen kuukauden ajan olen  pohtinut, itkenyt, kaivannut, ja jälleen kerran pohtinut. Minne tämän ikävän tunkisin, mitä ihmettä tekisin kaipauksella jota en ole toivonut, en pyytänyt, en halunnut, mutta joka silti vain on?

Tulee hetkiä, jolloin haravoin läpi kännykkääni etsien konkreettisia muistoja Villestä, ja törmään kuviin, tekstareihin, whatsapp-viesteihin. Niiden selaamisessa on aluksi jotain omituista lohtua, läsnäolon ja yhteyden tuntua, joka katoaa jonkin ajan kuluttua. Tilalle tulevat tyhjyys ja kaipaus, turhautuminen siitä että kuvia ja viestejä on niin vähän, ja epärationaalinen tunne siitä että vielä muutama viesti tai kuva lisää tekisivät oloni paremmaksi. Ja hetken kuluttua oivallus: ainoa mikä voisi tehdä oloni paremmaksi on lisää aikaa yhdessä Villen kanssa. Aikaa, jota en koskaan saa. Kukaan meistä ei saa.

Ja sitten niitä iänikuisia kysymyksiä...Tätäkö se aina tulee olemaan? Onko ikävä oikeastaan puuttumisen tunnetta? Ruotsiksi sanotaan: "du fattas mig", sinä puutut minulta. Siltä se tuntuu, Ville puuttuu minulta, meiltä.

Ikävän hetkinä mielessä pyörii pari muutakin asiaa... Villen viimeiset sanat minulle, jotka onneksi ymmärsin. "Sisko. Sisko". Jokin noissa sanoissa käy niin syvälle sydämeen, syvemmälle kuin monet toiset. Ehkä siksi, että ne jollain tavalla tiivistävät ja määrittävät meidän välisen suhteen. Sisko. Ja veli.

Kaikki kinat, vuosien nahistelut, hiljainen ystävyyteen kasvaminen, yhteiset perhelomat, golfkierrokset, mökkeilyt, kotoisat voivottelut omien vanhempien molempien hermoille käyvistä luonteenpiirteistä ja tavaramäärästä, skypetreffit ja whatsapp-chatit, yhteinen huumori, pienet projektit, tulevaisuuden suunnitelmat; kaikki ne tiivistyvät jollain lailla noihin sanoihin ja tuohon sisarussuhteeseen. Veli. Ja sen sisko.

Mulla on ikävä sua, Iso Vee.