Hiljaiseloa...

... tai siis ei todellakaan sitä, pikemminkin elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta blogi viettää siis hiljaiseloa, sillä tästä väsyneestä mammasta ei ole iltaisin luovaksi kirjoittajaksi.

Viime viikot tiivistettynä muutamaan lauseeseen ja kuvaan:

Pääsiäinen Jyväskylässä: vuoristorataa, huolta ja hyvääkin mieltä, pikku potilaan elämän ensimmäinen sairaalakeikka ja ison potilaan kanssa oleilua. Huoli 2.0 keveni ehkä 1.5:ksi ja reissun pituus venyi sairastelujen vuoksi viikoksi. Hyvä niin.

Päivähoitoon perehdyttäminen à la Familjen Gynne: homman piti olla hoidettu pääsiäiseen mennessä, vaan universumi päätti toisin. Henkilökunnan ja Adelen sairasteluiden sekä matkojen vuoksi perehdytys venyi 4 viikon pituiseksi. On varmaan jonkin sortin ennätys... Ja niin, täällä ollaan taas flunssan kourissa. Toinen virallinen päiväkotipäivä meni vab-bailuksi (sairaan lapsen hoitamiseksi kotona).

Ja työt, ne työt... meidän molempien osalta on liikehdintää tapahtumassa, joskin vähän erityyppistä, mutta odotettua ja toivottua kummallekin. Elämän ketsuppipulloefekti on ihmeellinen asia, ja parhaalta se tuntuu silloin kun itse on pulloa heiluttelemassa. Mutta näistä sitten enemmän sitten kun sen aika on.

Ja nyt loppuun se kuvapläjäys viime viikoilta...

Siilinpoikanen sairastaa

Ulkoleikeissä koko perheen voimin

 

Paras lelu juuri nyt: Brion leikkiuuni, kahviastiasto ja kasvikset

Tämän illan lukuhetki

Förskolelycka och -sorg

Något överraskande fick vi igår beskedet om att Adele kommer att få börja på förskola fr.o.m. det datum vi önskat oss, dvs. 18 mars. Dessutom får hon börja på just den förskola som vi hade som första alternativ, och som vi hört mycket gott om. På en dag då vi precis fått höra två "nej" från två olika förskolor och börjat förbereda oss för en kämpig tillvaro med massor av samtal till kommunen och till de privata alternativen innan allt skulle vara klart var lyckan förstås total när samtalet från placeringsassistenten kom. Men de lätta stegen jag färdades med tillbaka till jobbet (från ytterligare en av förskolorna där vi var på besök "förgäves") omvandlades ganska fort till lite tyngre.

Förskola alltså... ska vår lilla tös börja på förskolan nu? Är det verkligen sant att det nästan är dags för det? Stegvis ersattes lyckokänslorna med oroliga funderingar kring hur detta ska gå. Jovisst, det är två månader kvar till 18 mars, men en slags "it's the end of an era"-känsla kröp innanför västen med en övertygande kraft. Om två månader kommer Adele att tillbringa större delen av sina dagar på en förskola. Med andra ord: ingen av oss kommer att vara hemma med henne, ta hand om henne, se till att hon är glad och nöjd, leka, bråka, söva, mata, busa, kramas, pussas, trösta, gosa... Ja, ni ser vart det här bär åt. Mitt i "vi måste hitta en förskoleplats"-hetsen hade jag helt och hållet glömt bort de sentimentala aspekterna med att överlämna sitt barn i främmande människors händer.

Tankebanorna jag hamnat in i förstärktes rejält av att en kollega (jobbar man bland forskande pedagoger så är det väl oundvikligt...) idag ställde för mig den något oväntade frågan: hur många timmar ska hon vara på förskolan då? Öö.. ööö... ööö.. jag vet inte. Vi har väl hoppats på att kunna arbeta heltid båda två från och med april och inte ännu ägnat någon tid åt planering på detaljnivå. Jag brukar känna mig trygg i hur vi löser saker och ting i vår familj och därmed även våra föräldraroller och har inte heller haft några större tendenser att drabbas av osäkerhetsattacker, men nu var en sådan ett faktum. "Vi-är-dåliga-föräldrar-som-inte-har-en-plan-för-framtiden-och-om-vi-har-en-plan-är-det-något-fel-med-den" snurrade det runt i huvudet samtidigt som jag hyfsat övertygande konstaterade till kollegan: "Vi har inte haft det som utgångspunkt att jag måste gå ner i deltid", varvid kollegan förstås kontrade med att "Nej just det, det kan ju din man också göra". Hmmm... jovisst, men...

"Här kommer jag med min gåvagn"

"Men" i det här fallet är tveksamheten kring normen som säger att heltidsarbetande föräldrar och glada och nöjda barn är en ekvation som inte går ihop. Vad jag har svårt för är den fastspikade inställningen som går ut på att ett litet barn inte kan må bra av att vara "länge" (hur detta definieras beror väl på...) på sin förskola och att man som förälder som regel gör fel genom att lämna sitt barn där fler än X timmar ("X" definieras återigen olika av olika förståsigpåare, alltifrån 3 till 8 brukar det vara). Vårt sätt att närma sig denna "problematik" har varit "oproblematiskt" - i alla fall fram tills nu; vi tar det som det kommer, har vi sagt (en inställning som är helt klart ett resultat av snart 12 års gemensamma liv med den underbart bekymmerslöse mannen som är Adeles pappa; utan honom skulle jag ha oroat mig mycket mer).

Visar det sig vid inskolningen att Adele inte trivs på förskolan, med de andra barnen, med rutinerna och med personalen - då tar vi tag i problemen istället. Visar det sig att dagarna på förskolan är för långa, att hon agerar utåt antingen hemma eller på förskolan eller både och - då tar vi tag i det. Kanske får någon eller båda av oss gå ner i arbetstid eller till och med gå hemma med henne i några månader till, men någonstans måste jag väl tro på att vi kan lösa problemen när /om sådana uppstår. Med våra flexibla arbetstider borde det ändå vara möjligt att lämna lite senare och hämta lite tidigare utan något "megakrångel" och en fullständigt genomtänkt "grand plan" - hoppas jag.

Så, när jag nu fått häva ur mig lite oro och frustration tänker jag försöka återgå till den positiva tanken där alla dessa grubblerier fick sin början. Vi har fått en förskoleplats, och dessutom på en förskola som i alla fall ryktesvägar verkar väldigt bra. Nästa vecka ska vi dit och hälsa på, förhoppningsvis blir det ett besök som snarare dämpar oron än utökar den. Det är härligt, men även vemodigt att se sitt barn växa, för varje ny händelse som sker och färdighet hon förvärvar sig är en påminnelse om att tiden som varit aldrig kommer att komma tillbaka - samtidigt är det helt fantastiskt att se hur hon utvecklas, upptäcker världen och omvandlas från en bebis till en liten person. Vår alldeles underbara dotter! 

Fröken "Jag snodde en chokladpralin" häromdagen. Undrar om förmågan att nalla godis på något sätt korrelerar med förskolemognad? ;)

Kaikki liikkuu

Töihin paluustani on tänään kulunut tasan viikko. Välimietinnön aika. Plussapuolelta löytyvät seuraavat:

En olekaan aivan niin pihalla työrutiineista kuin etukäteen pelkäsin. Työkavereita on mukava nähdä. Aivoissa tapahtuu lievää positiivissävytteistä liikehdintää, jota ajatustoiminnaksikin voisi kutsua. Selvisin eilen kunnialla ensimmäisestä pitämästäni luennosta sitten syksyn 2011. Kotiin on ihanaa tulla pitkän (ja vähän lyhyemmänkin) työpäivän jälkeen, kun vastassa on hyväntuulinen pieni pallopää. Lomapäivien pitäminen päivä viikossa -rytmityksellä on tuntunut aivan sopivalta sekä perhe-elämän että töiden kannalta. Siltä osin homma tuntuu siis olevan tasapainossa.

Töistä palaava äiti ja Nti Tervetulokomitea

Miinuspuolelta puolestaan seuraavia ajatuksia:

Äitiysloman mittainen tauko ei näköjään ole muuttanut montaakaan niistä työhön liittyvistä asioista, joihin toivoin muutosta ennen vapaalle lähtöä. Suurin osa vanhoista turhautumisen lähteistä on jäljellä ja joitakin unohduksissa olleita nousemassa pintaan. Eniten minua risovat ilmassa roikkuvat kysymysmerkit, joista olen osin vastuussa itse, mutta joihin moni muu ihminen ja asia vaikuttaa.

Ylipäänsä työhön paluuni on ajoittunut (marraskuun lisäksi) siitä ikävään saumaan, että työyhteisössäni tapahtuu aimo joukko negatiivissävytteisiä asioita. Korkeakoulun pienentyneistä määrärahoista johtuen hieman ennen töihin paluutani tehtiin päätös kahden kieliaineen lakkauttamisesta eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta omankaan aineeni osalta. Esimieheni on vaihtumassa ja uudesta ei ole vielä tietoa, väitöskirjani ohjaustilanne jollain lailla epäselvä, muutama läheisistä työtovereista vaihtamassa maisemaa, tutkijakoulun sisällä ilmeisesti jonkinlaista turbulenssia, jne, jne. Yleistunnelma työpaikalla on jossain määrin harmaa.

Kyseenalaistamisen mestarille tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että arki tuntuu vähän raskaalta ja mieli on levoton. Kumpikaan näistä ei varmasti ole paras mahdollinen edellytys ajatustyön - jos minkään työn - teolle. Tuntuu siltä, kaikki liikkuu ja että kaipaisin kipeästi jonkinlaista positiivissävytteistä signaalia joka muistuttaisi minua siitä, miksi halusinkaan tehdä juuri tätä työtä juuri tässä työpaikassa. Mielessä pyörii monen monta vaihtoehtoa "soraäänet pois ja takaisin sorvin ääreen"- ajattelusta "nyt olisi ehkä kaikista luontaisin sauma vaihtaa alaa"-tyyppisiin pohdintoihin. Hehe, näitähän ei varmaankaan yhdenkään väitöskirjatyöntekijän ole aiemmin tullut pohdittua... mutta ehkä harvemman sanottua ääneen.

Akateemisessa työssä ja työympäristössä on paljon hyviä puolia; työn kehittävyys, haastavuus (silloin kun se on positiivista eikä vain hampaat irvessä vääntämistä), monipuolisuus, vapaus, jatkuva liikkeessä olo - mutta myös paljon sellaista, joka saa minut pohtimaan uravalintani järkevyyttä. Miksi ihmeessä vapaaehtoisesti asettaa itsensä työtehtävien pariin, jotka nakertavat aika ajoin itsetuntoa niin maan julmetusti? Tai tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat turhautumista ja pahaa mieltä? Monipuolisuuden ja vapauden vastapainona puolestaan ovat sekavuus ja epäselvät vastuut ja tilanteet, hämäristä tulevaisuuden näkymistä puhumattakaan...

Hmhh. Menipäs kovin negatiiviseksi tämä meininki. En periaatteessa usko näiden pohdintojen olevan millään lailla uniikkeja - yksi jos toinenkin mamma palaa varmasti äitiyslomaltaan töihin jollain lailla muuttuneena ja uudenlaisin silmälasein työtään tarkastellen. Ja suurin osa heistä löytää paikkansa joko vanhassa tai uudessa työympäristössä, pienen tai suuren kipuilun jälkeen. Toivon mukaan niin minäkin, mutta sitä ennen tiedossa ollee perinteistä pohdiskelua, tuskailua ja toivon mukaan jonkin verran omakätisesti aiheutettua actionia.

L.