Felicia 8 kk

Päivän verran etuajassa, mutta huomenna tuskin muistan kirjoittaa. Carpe diem :)

Felicia "Filifjonkan" 8 kk:

Neljä hienoa pikku hammasta: kaksi heinäkuussa saatua alhaalla ja kaksi uunituoretta ylhäällä.

Kaikkiruokainen ja alati nälkäinen. Semperin skärgårdsgryta tosin saa naaman vääntymään.

Leikkisä ja äänekäs kuin mikä. Meteliepeli. Desi-feli. Kiljukaulaksikin kutsuttu.

Nukkuu nykyään n. 20.30-07 yhdellä imetyksellä, tosin useamman yöherätyksen kanssa. Vaatii usein kerran tai pari yössä sylissä hyssyttelyä nukahtaakseen uudelleen.

Istuu huojuen, mutta onnellisena. Näppäräsorminen. Ja -ranteinen. "Kapellimestarikädet" ovat sitä ominta Feliciaa.

Yrittää kovasti kontata, on aivan hilkulla. Lankkuseisonta sujuu jo.

Syötävän suloinen ja hurjan työläs, niin kuin pallerot yleensä. Mielettömän uniikki kaikin tavoin.

Tykkää isosiskostaan kuin hullu puurosta. Ja isosisko hänestä. Ainakin jos pikkusisko on hiljaa.

Kuolemattomia lausahduksia

Tai ainakin lausahduksia, joiden elämä edes hieman pitenee siitä että ne kirjataan ylös. Pikkuneidin (2 vee 5 kk) mahtavista jutuista on viime aikoina jäänyt mieleen mm. nämä:

- Äiti tämä on makullista! (siis makoisaa ja herkullista)

- Voi kiitos äiti, kiitos isi! (kiiiiitosta painottaen :)

- Parin viikon päästä mennään kaikki yhdessä bamse-/muumilomalle (tähän päälle pitkä luettelo kaikista jotka lähtevät mukaan; äiti, isi, Adele, mummu, pappa, farmor, Axel, Sven, Anna, Helena, Vilhelm, Gajo (koira!) sekä "hevonen"); "Mennään lentokoneella muumilomalle"!

- Mennään muumidiskoon tanssimaan!

- Adele on surullinen, Adelea harmittaa (alahuuli vapisten)

- Ei se haittaa, Adele tiputti sen, ei haittaa ("ei haittaa" onnellisen huolettomasti)

Juuri nyt, kolmen viikon Suomen reissun jälkeen suomi on taas voitolla ruotsista. On kyllä mahtavaa seurata pienen ihmisen kielen kehittymistä!

Stressistä ja sen sietokyvystä

Huoh. Puuh. Ngghh. Siinä päällimmäiset tunnelmat viime viikoilta. Olemme näet harjoittaneet harrastusta nimeltä "kodin myyminen" ja sen rinnalla sitä toista nimeltä "talon etsiminen", unohtamatta pariin otteeseen sairastelleen lapsen hoitamista, töitä joita tehdään jatkuvalla jälkijunassa olemisen tunteella, talonyhtiön asioiden järjestelyä, jne. Ja kohta pitäisi taas vaihtaa maisemaa, seuraava työjaksoni Jyväskylän yliopistolla häämöttää parin viikon päässä ja tuntuu että tällä hetkellä kaipaan maiseman vaihtoa ennen kaikkea hermolomantarpeeni, en työnteon tehostamisen vuoksi.

Jatkuva stressin tunne on siis ollut uskollinen seuralainen jo jonkin aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä tuntuu ikävimmältä; tekemättömät hommat ja aaltoileva paniikintunne "to do"-listan vain kasvaessa kasvamistaan? Voimattomuuden tunne ja kontrollin puute? Vai laiminlyödyt ihmissuhteet? (sorry kaikki ystävät! Voinen myös kertoa että mikään ei tee perhe-elämälle yhtä paljon hallaa kuin se, että omassa kodissa ei osaa enää rentoutua.) Tai ehkä sittenkin se, että stressi tekee minusta kaikkeen negatiiviseen keskittyvän kriitikon?

Tuntuu että olen viime aikoina ollut törmäyskurssilla niin mieheni, lapseni, töideni, asuntovälittäjän, naapurin kuin itsenikin kanssa. Tähän heti ensiajatuksena sitten toteamus, ettei välttämättä edes tarvitse olla kovin itsekriittinen tajutakseen että olosuhteiden lisäksi vikaa ollee myös minussa. Ja sitten taas toisaalta... "olenpa huono ihminen" -ajattelu ei ennenkään ole vienyt asioita eteenpäin.

Koen stressinsietokykyni parantuneen huomattavasti nuoruusvuosista, mutta silti kipuilen ylikuormitetun arkeni kanssa. Ja samalla muistutan itseäni siitä että vaikka välillä tuntuu "tosi pahalta", ei tämä huoli, ärsytys, hermojen kiristys, ole mitään verrattuna niihin todellisiin huoliin ja sydänsuruihin (joiden jälkimainingit nekin pyörivät taustalla, mutta edes jossain määrin hallitussa muodossa). 

Stressin pakottavan pannan puristaessa ohimoita olen yrittänyt, siis YRITTÄNYT keskittyä positiiviseen. Todeta että meillä oli aivan ihana pääsiäinen Jönköpingin landella, jonne pääsimme pakenemaan jatkuvaa asuntonäyttösiivousta ja muuta ahdistusta. Hetken aikaa parisuhdekin voi paremmin ;). Nauttia leikkihetkistä lapsen kanssa pitkän työpäivän jälkeen. Heittäytyä kapinalliseksi omassa kodissani ja jättää tiskit tiskaamatta ja sängyt petaamatta (ruotsalaismallinen kotien tuunaus asuntonäyttöjä varten is from hell!). Karata tunnin lounaalle AIVAN YKSIN kesken pitkän työpäivän. Sallia itselleni asioiden tekemättä jättäminen, vaikka sitten löydänkin ne edestäni. Jonkinlaista survival-strategiaa siis, päivä kerrallaan.

Koska lienee epätodennäköistä, että haluaisin tilanteen helpotuttua palata näihin hetkiin ja muistella stressin värjäämiä arkipäiviä, laitanpa tähän tulevaa varten pari kuvaa pääsiäisen vietosta. Viikonloppua, työteliästä sellaista, kohti! 

Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!

Jutun juurta

Olen tässä viime aikoina ihmetellyt ja ihastellut taloudessamme asuvan kohta kaksivuotiaan ikiliikkujan kiel(t)en kehittymistä.  Kulunut syksy on ollut melkein jatkuvaa iloa ja hämmennystä vähän tähän tyyliin: ”miten se nyt tuonkin ymmärtää ja osaa sanoa noin ja kuulitko että se sanoi saman asian molemmilla kielillä ja ja ja…”

Lapseni kielten kehittymistä seuratessani olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, miksi monet ihmisen varhaista kielenkehittymistä käsittelevistä tutkimuksista olivat alun perin tutkijoiden omien lasten parissa tehtyjä. Joskus olen muka-kriittisenä tutkijantynkänä pitänyt moista meininkiä vähän eettisesti epäilyttävänä, mutta nyt ymmärrän houkutuksen ja viehätyksen; tutkimuksen kohde on jatkuvasti läsnä omassa kodissa, eikä ”luonnollisesti ilmaantuvan aineiston” tallentamisessa ole varsinkaan nykyaikana mitään kommervenkkejä. Ei kuin vain kännykän videokamera pyörimään, jutut nauhalle ja sitten analysoimaan!

No, olen kuitenkin hillinnyt tutkimusintoiluani ja keskittynyt lähinnä ihasteluun ja enemmän tai vähemmän kehittäviin dialogeihin naperomme kanssa. Lievää akateemista nörttiyttä ollee kuitenkin ollut ilmassa taannoin, kun sinänsä viaton (mutta hyvin innokas) toteamukseni ”Det är så häftigt hur Adele blandar finskans och svenskans syntax och morfologi” sai mieheltä röhönaurut ja päänpudistuksen osakseen. Jostain syystä Calle ei pitänyt toteamustani aivan normaalina ”äiti ihastelee lapsensa puhetta”- kommenttina. No joo… onneksi en sitten ehtinyt jatkaa millään fonologia-/fonetiikka-analyysillä. ;)

Mm. tällaisia juttuja meillä on kuultu viime aikoina:

-       Missä Ossi on? Missä Ossi on?  (kaivaa esiin tyynyliinan sisälle itse piilottamaansa Ossi-nallea) Däääär är Ossi! Ossi piijossa! (onnellisena)

-       Lille katt, lille katt lille söte kiiiiissen, hani doo hani doo, honne ditte din de, lille katt, lille katt, lille söte kiiisseeen! (päiväkodissa laulettu ruotsalainen lastenlaulu ”Lille katt” vähän omin sanoin ja oikeinkin sanoin)

-       Dele inte laula, äiti laula (”Adele ei laula, äiti laulaa”)

-       Liimamma Muumi! (sanotaan aina Muumi-tarroja liimattaessa), ja saman kategorian ”Paimimaan!” (jota seuraa kiipeäminen äidin mahan päälle hyppimään)

-       Kikkakekku (leppäkerttu) i handen… Apaa, apaa kikkakekku (tällä hetkellä meillä ”apataan/avataan” kaikkea, jonka voi irroittaa toisistaan; tarrat paperista, turvavyöt, purkinkannet, jne. )

-       SLUTA! SLUTA pöttas! (”Sluta puttas/lopeta töniminen”; tätä painotetaan kehonkielellä joko pamauttamalla pikku nyrkki pöytään tai nimenomaan tönäisemällä omalla kädellä – ulostyönnettyä alahuulta unohtamatta)

-       Mamma…tar… också … på sig … skorna... (Eteisessä ulos lähtiessä hitaasti ja harkiten sanottu; äiti ei meinannut uskoa korviaan tämän kuullessaan)

Suomea, ruotsia ja siansaksaa siis sekoitetaan meillä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ihan joka päivä. Ruotsi tuntuu tällä hetkellä Adelen pääkieleltä, mutta toisaalta syyskuinen kolmen viikon jakso Jyväskylässä teki ihmeitä hänen suomenkielensä kehitykselle, joten toivotaan että tulevan talven ja kevään vierailut Suomessa ajaisivat saman asian. 

Tähän vielä todettakoon, ettei minulla ole mitään sen suurempia harhoja siitä että tyttäreni olisi jonkinlainen kielellinen ihmelapsi. Kunhan vaan ihmettelen ja nautiskelen siitä, että pieni ihminen muuttuu ja kehittyy päivä päivältä enemmän omanlaisekseen, niin kielenkäyttäjänä kuin muutenkin. Sitä paitsi: eiköhän meistä jokainen ole ollut aivan yhtä hämmentävän upea kielenoppija omien vanhempiensa mielestä ;)

Vielä lopuksi: kieliä on monenlaisia - niin kuin kuvasta näkyy!

I will remember you...

I will remember you, will you remember me
Don't let life pass me by,
Weep not for the memories,
Remember the good times that we had

We didn't let them slip away from us when things got bad.
How clearly I first saw you smilin' in the sun
Want to feel your warmth upon me
I want to be the one

I'm so tired but I can't sleep
Standin' on the edge of something much to deep
It's funny how we feel so much but we cannot say a word
We are screaming inside, but we can't be heard

I will remember you, will you remember me

Don't let life pass me by
Weep not for the memories

Remember the good times that we had

Loppusuora...

... ei siinä mitään suoraa ole. Ei kannustusjoukkoja kirittämässä, ei "heja"-huutoja. Ei kanssakilpailijoita taistelemassa voitosta. Ei stadionillista ihmisiä, kuka makkaraa mussuttamassa, kuka tilastoja vertailemassa, kuka muuten vain ilmaislipun varjolla itselleen vieraassa tilanteessa. Ei urheilutaivaan kiintotähteä tai dopingista kiinni jäänyttä marttyyriä.

Ehkä kuitenkin toive pikaisesta maaliin pääsemisestä. Ehkä toisten lajien edustajia viereisillä radoilla, sama tavoite toiveissaan. Ehkä jonkinlainen helpotuksen tunne siitä, että maalilinja häämöttää jo. Kilpailijalla itsellään. Ainakin toivottavasti.

Kannustusjoukkojen rooli, se on jokin aivan toinen. Me kannamme ja kannattelemme, emme kannusta. Teemme näin toisillemme ja ennen kaikkea tilaisuuden päätähdelle, tietämättä oikein, onko tuestamme mitään hyötyä. Olemme vastentahtoisia ja samalla koko sielumme voimalla mukanaeläviä statisteja. Taistelemme mielessämme vääjäämätöntä vastaan ja silti yritämme tyynesti hyväksyä väistämättömän.

Tähän tilaisuuteen ei kukaan meistä tule "valmiina". Ei korkeanpaikanleiriltä, ei intensiiviseltä harjoittelujaksolta, ei kunnonnostatustalkoista. Eipä toisaalta kenellään ole toiveita tai odotuksia mistään huippusuorituksistakaan. On vain oleminen, sen sietämätön raskaus ja sitten joskus... se loppu vailla suoraa.

Havuja, perkele.

Kesämuistot yhdessä hujauksessa

Bloggaaminen on taas jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Mikäs muukaan se olisi tullut väliin kuin elämä itse, ja hyvä niin. Tänä kesänä on tuntunut todellakin siltä että auringonpaisteesta nauttiminen, puistoleikit, uimareissut, perheen ja ystävien kanssa seurustelu, grilli-illat, marjojen poimiminen ja hetkessä oleminen ovat olleet elon ykkösprioriteetti – tietokoneen äärellä istuskelu on puolestaan saanut jäädä ”ehtii sitä myöhemminkin”-kategoriaan.

Pitkän tauon jälkeen blogiin kirjautuminen aiheutti minulle sellaisen ”mistäs sitä aloittaisin”-hämmennyksen. Samaan aikaan satuin onneksi pläräämään kännykästäni dropboxiin siirtämiäni kuvia (koko alkuvuoden kuvat kerralla… parempi myöhään kuin ei milloinkaan..;) ja totesin että eihän sen parempaa viime kuukausien tiivistystä olekaan kuin mukavasti kesän kronologiaa heijasteleva kuvapläjäys.

Alkukesästä ehdimme Adelen kanssa Jyväskylään yhdistetylle loma- ja konferenssireissulle. Oli ihanaa saada viettää aikaa rakkaiden perheenjäsenten kanssa, ja aivotoiminnalle terveellistä haastaa vähän ajatusmaailmaa Jyväskylän yliopistolla järjestetyn Language and superdiversity-konffan piirissä.  Äidin hikoillessa kampuksella pikku lomalaisemme vietti paljon aikaa mummun ja papan kanssa mm. lampaita ihmetellen ja musisoiden.

Pikakelaus pari viikkoa eteenpäin ja olemme juhannuksessa. Tänä kesänä ei hyttysiä ole ollut nimeksikään, mutta juuri juhannuksen viettoon ystävien mökillä Adele päätti varmuuden vuoksi varustautua kahdella hyttysmyrkyllä, kuten kuvasta (melkein) näkyy. Heti jussin juhlimisen jälkeen lähdimme koko perhe jälleen Suomea kohti. Laivareissulta löytyi mennen tullen mahtavat leikkimaat - eikä noissa aurinkokannen tarjoamissa juoksukentissäkään mitään vikaa ollut ;) Kesäkuun alussa aloitettua musisointia mm. muumi-rummulla, -nokkahuilulla ja -huuliharpulla oli hyvä jatkaa rakkaan enon kanssa saman kuun lopussakin. Jyvässeudulla viivyimme kymmenisen päivää enimmäkseen mökkeillen ja lämmöstä nauttien. Jostain syystä kännykkäkamerani oli kovin vähäisellä käytöllä, joten pitänee palata kyseisen lomaetapin kuvaraportointiin sitten kun olen saanut siirrettyä järkkärillä otetut kuvat koneelle.

Suomen vierailun jälkeen hengähdimme muutaman päivän ajan kotona Västeråsissa pyykkiä pesten, puutarhaa laitellen ja pikaiseen maailman parasta perhevalmennusjengiämme tavaten. Adele ja muut pikkuapinat (Elvira, Isabel, Vera ja Wille) temmelsivät onnellisinä ystäviemme mahtavan kokoisella kesäterassilla, mussuttivat kilpaa maissia ja keksivät yhtä sun toistakin pikku puuhaa, joka piti grillaavat vanhemmat kiireisinä;) Västeråsin välietapin jälkeen jatkoimme lomanviettoon Smoolantiin, jossa ehdittiin myös moneen; golfin peluuseen, Gränna-vuorelle katkarapuleivillä herkuttelemaan ja Vätternin kauniita maisemia katselemaan sekä ennen kaikkea pulaamaan kahluualtaassa Axel-serkun kanssa. Tuo kuvan keskiosan seljankukkamehu-moussekakku on muuten jo nyt niin legendaarinen, että pitää joskus blogata siitä tuolla Multilingual food-blogissa.

Kymmenen päivää "Jönkkarissa" olivat nautinnollisia, mutta yhtä ihanaa oli palata omaan kotiin. Tänä kesänä olemme onnistuneet löytämään sen kuuluisan tasapainon kotona oleilun, reissaamisen, sukuloinnin, ystävien tapaamisen ja muiden aktiiviteettien välillä. Heinäkuun viimeiset 10 päivää vietimme paikallisia ystäviä tavaten ja edelleen upeista säistä nauttien. Kuun viimeisenä viikonloppuna me aikuiset juhlimme Isabelin vanhempien Leilan ja Fredrikin häitä - ja Adele oli ensimmäistä kertaa yökylässä Jennin ja Marcuksen mökillä. Lomatunnelmissa viipyilimme viimeiseen asti, ja nautiskelimme jälleen kerran grilli-illoista (tänä vuonna olemma harrastaneet grillausta ennätyspaljon!) niin yhdessä perheporukkamme kuin Helena-tädin ja Idankin kanssa. Sitä harvinaista aikuisten aikaa tuli vietettyä myös yhdessä mammakavereiden Emman ja Paulinen kanssa, kun kävimme parilla viinilasillisella Kajplats 9:n terassilla. Herne- ja tomaattisatoakin aloimme saada vihdoin kuun lopussa, ja itsepoimitut mansikat maistuivat hyvältä jogurtissa, kuten Adelen syömätavat todistavat ;).

Loman viimeisinä päivinä piipahdimme leikkimässä Elviran luona ja saimme puolestamme leikkiseuraa kotiin Lennonista ja Lionelista. 1 v 7 kk ikään ehtinyt ruusunnuppusuumme on ollut viime aikoina kovin innokas halailemaan ja pusuttelemaan, niinpä osansa tästä hellyydestä saivat ihana oma kaveri Elvira, Lionelin äiti Emma ja välillä omat vanhemmatkin. Ylipäänsä meistä vanhemmista on tuntunut siltä, että elo ja olo yhdessä lapsen kanssa on helpottunut, mitä vanhemmaksi tämä on tullut. Sinänsä puolitoistavuotiaan kanssa on aika lailla tekemistä (ja ennen kaikkea perässä juoksemista), kun vauhtia on tuhottomasti ja järkeä rajoitetusti, mutta toisaalta hauskuuttakin aiempaa enemmän. Ja nuo spontaanihalaukset, syliin nukahtamiset ja koko naaman kastelevat pusut ovat kyllä piste iin päälle.

It's a rollercoaster ride...

Vuoristorataelämämme teemat tiivistyvät jollain lailla hyvinkin konkreettisesti juuri tähän viikonloppuun. Sahaavaa liikettä on riittänyt, tässä kooste viime päivien tapahtumista.

Ylös: Perjantai ja vapaapäivä, jolloin saan vihdoin kammettua itseni kampaajalle ensimmäistä kertaa sitten joulukuun (!). Terapeuttinen hiustenhoitosessio maailman parhaan kampaajan käsissä ja sen päälle lounas ystävän kanssa. Plussan puolella ollaan.

Karvakuontalo kuosissa.

Alas: Kotiin tultua olen kädet kyynärpäitä myöten nyrkkipyykissä, kun jälkikasvu onnistuu kaatamaan yhden kylpyhuoneen vetolaatikostoista päälleen. Suuri säikähdys ja vähintään yhtä suuri meteli, rikkoutunut yskänlääkepullo, lasinsiruja ja lattia täynnä kosmetiikkaa. Lapsi syliin ja turvaan, yskänlääkelammikko lasinsiruineen leviää kylpyhuoneen lattialla ja matolla, lohtua, lohtua, lohtua. Eihän käynyt pahasti? Onneksi ei. Lisämiinusta tulee siitä stressistä jota turhaan podin kaikesta muusta siivoamisesta juuri ennen anopin tuloa vierailulle. 

Crash boom bang

Ylös: Ihanan eläimellinen lauantaipäivä Farmor Ullan ja oman perheen kanssa. Käymme Kungsbyn kotieläinpuistossa ihmettelemässä possuja, villisikoja, visenttejä, peuroja, kauriita, lampaita, kanoja ja minisikoja. Parasta pienen ihmisen mielestä on tietysti kani. Tai sitten se keksi, jota sai nakertaa traktorisafarilla. Tai ehkä sittenkin Ulla-mummo. Eläimellisen päivänsydämen kruunaa lehmien kevätkirmailu Gäddeholmin maatilan mailla, jota nuori eläinfanimme tosin seuraa suljettujen silmäluomien takaa.

Kosläpp. Miksikä tätä oikein kutsutaan suomeksi?

Yläilmoissa pysyn koko lauantain, jonka päätteeksi pääsemme vihdoin juhlistamaan 12-vuotiasta suhdettamme. Viiden ruokalajin illallinen Folkets-ravintolassa kompensoi mainiosti Adelen sairaalakeikan vuoksi peruntuneet treffimme viiden viikon takaa. Mummo on kotona lapsenvahtina, joten viihdymme Västeråsin "vimmelissä" puolille öin saakka.

Kuhaa valkoisen parsan ja risoton kera. 

Alas: Ilmeisesti näihin äärimmäisen harvoin tapahtuviin illanviettoihin pitäisi pikkulapsen vanhempien varautua niin, että ymmärtäisimme viettää illan lisäksi yönkin poissa kotoa. Kampean itseni punkkaan vähän ennen yhtä ja kas kummaa, eikös lastenhuoneesta kuulukin pärähdys kello 01.30? Illan viimeisen cava-lasillisen kupliessa vielä suonissani istuudun lapsi sylissä ja vellipullo kädessä nojatuoliin ja aloitan sinänsä ihan onnistuneen nukutussession - ongelmana on vain se, etten itse enää onnistu pääsemään levolliseen uneen vaan kuuntelen haamuitkuääniä loppuyön. 

Ylös: Sunnuntai alkaa aurinkoisena, tytär on mainiolla tuulella ja aamupalapöydässä croissantteja. Lähdemme lähipuistoon leikkimään ja keinumme niin paljon kuin sielu sietää. Iltapäivällä tapahtuu vihdoin se, mitä olemme odottaneet jo kuukausikaupalla tapahtuvaksi. Adele KÄVELEE ihan itse! Aina vain pidempiä pätkiä, useampia askeleita ja toistuvasti. Eikä siinä vielä mitään, kaveri heittelee selviä sanoja; sekä "äiti" että "pappa" suustaan kuin vettä vaan. Viikonlopun repertoaariin kuuluivat myös Ulla-mummolta opittu ihahaa-hirnuminen, sekä "vov vov"-koiraäänet. Äiti ja isä ihastelevat ja rakastavat niin että sydän meinaa pakahtua.

Voi sitä omaa nojatuolia näinkin testata

Alas: Se helvetin syöpä. Se, jolla on kyky tunkea julmat lonkeronsa jokaikisestä aukosta sisään, vaikka sitä luulee tilkinneensä ja vuoranneensa jokaisen sielunsa saumakohdan, edes hetkeksi aikaa. I'm just so sick and tired of it. Ja niin voimaton kaiken tämän edessä. Mielessä pyörii turhanpäiväisiä metaforia, mutta tähän kohtaan todettakoon vain, että syöpäsairauden kasvot ovat tänä sunnuntai-iltana väsyneet, voipuneet, masentuneet ja uupuneet. Jos oma olotila on silloin tällöin kuin nurkkaan ajetulla saaliseläimellä joka etsii pakonomaisesti tietä ulos tästä helvetistä, niin mitä se sitten onkaan itse potilaalla? Sivistymättömäksi loppukaneetiksi jääköön tämä: Fuck Cancer.