Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!