... ei siinä mitään suoraa ole. Ei kannustusjoukkoja kirittämässä, ei "heja"-huutoja. Ei kanssakilpailijoita taistelemassa voitosta. Ei stadionillista ihmisiä, kuka makkaraa mussuttamassa, kuka tilastoja vertailemassa, kuka muuten vain ilmaislipun varjolla itselleen vieraassa tilanteessa. Ei urheilutaivaan kiintotähteä tai dopingista kiinni jäänyttä marttyyriä.
Ehkä kuitenkin toive pikaisesta maaliin pääsemisestä. Ehkä toisten lajien edustajia viereisillä radoilla, sama tavoite toiveissaan. Ehkä jonkinlainen helpotuksen tunne siitä, että maalilinja häämöttää jo. Kilpailijalla itsellään. Ainakin toivottavasti.
Kannustusjoukkojen rooli, se on jokin aivan toinen. Me kannamme ja kannattelemme, emme kannusta. Teemme näin toisillemme ja ennen kaikkea tilaisuuden päätähdelle, tietämättä oikein, onko tuestamme mitään hyötyä. Olemme vastentahtoisia ja samalla koko sielumme voimalla mukanaeläviä statisteja. Taistelemme mielessämme vääjäämätöntä vastaan ja silti yritämme tyynesti hyväksyä väistämättömän.
Tähän tilaisuuteen ei kukaan meistä tule "valmiina". Ei korkeanpaikanleiriltä, ei intensiiviseltä harjoittelujaksolta, ei kunnonnostatustalkoista. Eipä toisaalta kenellään ole toiveita tai odotuksia mistään huippusuorituksistakaan. On vain oleminen, sen sietämätön raskaus ja sitten joskus... se loppu vailla suoraa.
Havuja, perkele.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar