Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä, kun lähdit samettisemmille viheriöille golfia pelaamaan. Joskus tuntuu että olisi niin mahtavaa saada olla mukana - mutta enimmäkseen toivon, että olisimme voineet jatkaa mailojen heiluttelua maallisilla golfkentillä vielä vuosikaudet.
Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan edes tiedä, mitä tähän kirjoittaisin, vaikka haluankin sanoa jotain. Sulle tai maailmalle tai ihan vain itselleni. Ei tee mieli naputella mitään patetiaa uhkuvaa muistokirjoitusta, mutta huomaan että suhun ja poislähtöösi kohdistuvan tunteiden, ajatusten ja tuntemusten sekasotkusta ei oikein meinaa saada mitään muutakaan aikaiseksi. Ja taas toisaalta... patetia ei oikein koskaan ollut sulle sopiva tyylilaji ;)
Samalla totean, että kyyneleitä tässä nieleskellään joka tapauksessa, oli teksti ja sen sisältö mitä tahansa. Tai siis ei nieleskellä, vaan vuodatetaan. Mutta se sallittakoon.
Viime päivinä ajatukset ovat harhailleet viime syyskuun alun päivissä. Nopea lähtö Ruotsista ja saapuminen Jyväskylään "ajoissa", helpotus siitä että ehdimme vielä sanomaan hyvästit ja olemaan lähellä. Sairaalassa vietetyt tunnit, odotus, tietynlainen rauha ja levottomuus yhtä aikaa, kokemus erillisyydestä suhteessa ympäröivään maailmaan. Adelen palapelin peluu huoneesi lattialla - välillä mietin, olitko jo puolittain jossain pilven reunalla seuraamassa niitä puuhia. Joukko sumuisia muistoja joista osa on jo alkanut haalistua, kun taas toiset pullahtavat mieleen kristallinkirkkaina. Ja ne omituisimmat nousevat pintaan yöllä unen ja valveen välimaastossa.
Vuoden takaiset tapahtumat ovat tässä kirjassa todellakin luku sinänsä. Niitä lukuja on sen jälkeen kirjoitettu monen monta, muunlaisiakin. Juuri nyt en koe edes jaksavani ajatella syksyä ja alkutalvea, lieneekö jonkin sortin suojelumekanismi, mutta syvimpään kaipaukseen palaaminen edes muistelon tasolla ei vain tunnu millään lailla hedelmälliseltä. Ymmärrät varmaan.
Toivon kuitenkin, ettet liikaa ole joutunut huolehtimaan meistä, jotka jäljelle jäätiin. Tiedän, että kannoit huolta etukäteen - ja varmaan syystäkin, mutta kulunut vuosi on näyttänyt meille sen että elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ikävä tuskin poistuu koskaan, mutta sen lamauttava vaikutus on asteittain vähentynyt ajan mittaan. Sen pahimpina hetkinä saatan vieläkin käydä ihmeellistä päänsisäistä kaupantekoa, jossa yritän saada sut takaisin - päiväksi, vuodeksi tai loppuelämäksi - hinta vaan tuntuu olevan niin käsittämättömän korkea, ettei humanistin palkka tule koskaan riittämään siihen.
Vielä yksi ajatus mielen perukoilta. Adeksi on puhunut meidän elokuisen muuton jälkeen enenevässä määrin kummituksista. Jutut menee yleensä tyyliin "Oi, tuolla on kummitus! (osoittaa jonnekin huoneen nurkkaan silmät selällään, suu "oona")... ei se haittaa, se on kiltti kummitus!" Niin, kiva siis tietää että olet löytänyt meidän uuteen osoitteeseen. Näyttäydypä meillekin joku päivä.
Halauksia, rakas Vee.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar