Iso tyttö

"Äiti, minä olen iso tyttö" kuuluu lausuntoihin, joita meillä kuullaan nykyään aina silloin tällöin. Minulla on tämän kohta 2 vuotta ja 9 kuukautta kestäneen vanhemmuuteni aikana ollut vähän ristiriitainen suhtautuminen lapsen "isouteen" vetoamiseen. Olen jostain syystä vastustellut kaikenlaista kasvamiseen ja kehittymiseen liityvää hoputtamista noilla "eihän isot tytöt nyt tee noin", "kyllä sinä osaat, olet jo iso", yms. tyyppisillä lausahduksilla - mielessä lähinnä ajatus siitä, että kasvaa se lapsi isoksi hoputtamattakin ja että lapsuusvuodet menevät joka tapauksessa aivan liian nopeasti.

Ja vaikka varmaan olen kehotellut, hoputellut, joskus painostanut ja sortunut kiristykseen ja lahjontaankin,  niin "sinä olet iso tyttö"-sanat eivät päätyneet fraasivarastooni ennen kuin vasta aivan viime aikoina. Pottaharjoittelusta oli nimittäin tulossa tämän mamman päässä melkein ylitsepääsemättömän turhauttava juttu, kun pikkuneiti aivan selvästi hallitsi homman, mutta vastusteli sitä syystä tai toisesta aina tilaisuuden tultua. Idealistinen mamma-mieleni suunnitteli että käyttäisimme kesän lämpimät kelit vaipattomana juoksemiseen ja syksyn alettua - simsalabim! - meillähän olisi "kuiva" lapsi! Realistisempi ihminen olisi tajunnut jo etukäteen, että ulkomaanmatkojen, muuttokuvioiden ja muiden huomiota ja voimia vieneiden kuvioiden lomaan ei nyt ihan tuosta vaan heitetä yhtä siisteyskasvatuksen aikaavievintä osa-aluetta.

Niinpä syksyn alettua mietin pääni puhki miten neidin tahtotila potalla käymistä kohtaan saataisiin täsmäämään ns. kompetenssin suhteen. Meillä kun on kuitenkin pitkin kevättä tehty jos jonkinmoisia asioita niin pöntölle kuin potallekin vähän fiiliksen ja innostuksen mukaan. Hetken aikaa oli olemassa riski, että tästä tulee Elämää Suurempi Ongelma, mutta jokin aika sitten, vähän kuin varkain, tämä mamma teki päätöksen: Nyt mennään eikä meinata. Ensin ryhtiliike säännöllisen vessamuistuttelun suhteen, sitten paikalliseen vaatekauppaan pikkuhousuostoksille ja lopuksi ne epämukavat sanat omaan suuhun: "nämä ovat isojen tyttöjen pikkarit" sekä "isot tytöt käy potalla, eikä tee pisua vaippaan".

Tänään, reilua viikkoa myöhemmin (ja tähän se simsalabim todellakin kuuluisi!) pikkuneiti useinmiten suorastaan ryntää potalle, silloin kun sitä ehdotetaan ja ennen kaikkea muistaa yhä useammin kertoa itse että on aika käydä vessassa. "Pikkarit" ovat juuri nyt ehkä maailman paras vaatekappale (ok, ok, tyllihameen jälkeen..), varsinkin kun niissä on pilkkuja/pupuja/pöllöjä/kissoja/Minni/jne. Onnettomuuksia sattuu, totta kai, ja yökuivuuteen on vielä piiitkä matka, mutta ehkä parasta koko prosessissa on ollut jotenkin maagiselta tuntuva asenteenmuutos sekä äidin että tyllerön päässä ja se, että sanasta "iso" on tullut kerta heitolla positiivisilla konnotaatioilla varustettu. "Iso tyttö" ei ole enää pelkästään hoputusta vaan ylpeyden aihe. "Iso tyttö" on muuten jo niin iso, että pyöräilyhommatkin ovat alkaneet kiinnostaa viime aikoina entistä enemmän...;)