Viime aikoina olen pohtinut paljon erillisyyttä ja yhdessäoloa suhteessa lähiympäristööni. Nämä kysymykset kuuluvat kategoriaan "perinteistä lievää identiteettikriisiä", jota en kai vähään aikaan ole arjen kiireiltä ehtinytkään potemaan. Nyt Suomen lomailun siivittämänä tuo toisaalta näkymätön, toisaalta hyvinkin konkreettinen rajalinja lapsuudenkodin ja oman kodin välillä tuuppasi ajatustenjuoksuni jälleen liikkeelle.
Mihin sitä ihminen kuuluu, jos mihinkään? Ja keihin, keiden kanssa syntyy yhteisö, jossa voi viihtyä, kasvaa ja muuttua, jota voi itsekin kasvattaa ja muovata? Yhteisyys ja erillisyys ovat kuin saman kuminauhan ääripäitä, ja se kuminauha venyy ja paukkuu kaiken aikaa.
Oman lapsen saaminen on jollain lailla lyönyt yhteisyyden puoleisen nauhanpään ääriasentoon. Olen ihmetellen todennut kokevani miltei sanoin kuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta tuota pientä ihmistä kohtaan. Välillä tuntuu, että koko sielu huutaa:"Hän on minun!" - ja samaan aikaan järjen ääni toitottaa siitä erillisyydestä, varoittaa elämisestä lapsen kautta ja jauhaa osuvaakin osuvampaa kirjankin nimeksi päätynyttä Kahlil Gibranin (?) viisautta "Sinun lapsesi eivät ole sinun".
Samalla taas tuntuu, että uuden perheenjäsenen (onpa muuten yhteenkuuluvuutta korostava termi) läsnäolo jollain lailla sekä irroittaa että kiinnittää meidät muut toisiimme. Perheen arkeen liittyvät odotus-, asenne- ja toive-erot ovat omiaan nostamaan pintaan "Tuollainenko sinä oletkin? Tällainenko minä olenkin?"-tyyppisiä tunteita siitäkin huolimatta, että koen Cn ja itseni enimmäkseen olleen samoilla linjoilla useimmissa Adeleen liittyvissä asioissa. Toisaalta taas rakkaus lapseen tiivistää yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä meidän vanhempien ("ilman sinua ei olisi häntäkään") että omien vanhempieni, Adelen isovanhempien kanssa.
Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Rajanvetojen tärkeys ("minä/me teemme/ajattelemme näin vaikka se poikkeaakin teidän odotuksistanne") tuntuu välillä aiempaa tärkeämmältä.
Ja kaiken tämän keskellä Minä Itse. Niin kuka? Äiti, vaimo, tytär, sisar, ystävä, jne... vai ihan joku muu? Oma itsensä, joka on itseltään hukassa? (No nythän tämä alkaa mukavasti kuulostaa 10-16 vuoden takaiselta Linneltä...;) Pohdinta jatkukoon pienen ripulipotilaan hoidon parissa. (Pakollinen reality check ja muistutus siitä, ettei pikkulasten äideillä ole aikaa eksistentiaalisille kriiseille?!)
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar