Mönkijäpäivitys

Tämän lokakuisen tiistaipäivän voi tiivistää seuraavaan: Huoh! Iltakahdeksalta töistä kotiin saapunutta miestä oli ikävä päivän aikana useampaan otteeseen, eikä vähiten perijättäremme jälleen vedettyä herneet nenään kun menin irroittamaan neidin pikku kätöset Playstation-pelikonsolista n. kymmenennen kerran saman illan aikana. Miehen päästyä vihdoin lintukotoomme (mmm... koti kuin pommin jäljiltä...) ja riisuttua päällysvaatteet yltään lykkäsin juniorin hänen kouriinsa 10 minuutin pika-isä-tytär-hetkeä viettämään ja pakenin itse hetkeksi keittiön puolelle iltavelliä lämmittämään. Velliä hämmentäessä mielessä kävi ajatuksenhäivähdys siitä, miten todella nostan hattua yksinhuoltajavanhemmille. Tässä vauva-arjessa joskus kun on päiviä jolloin 12 tunnin yksinolo pienen armahaisemme kanssa tuntuu olevan lievästi sanottuna liikaa...

Vauva-arki ja vauva-arki... oikeastaan kai tätä pitäisi kutsua mönkijäarjeksi. Prinsessamme Adele on ehtinyt kunnioitettavaan 9 kuukauden ikään ja läpikäynyt viime viikkoina metamorfoosin vauvasta pieneksi tylleröksi. Istumaan oppiminen elokuun puolella oli jo itsessään jonkinlainen läpimurto, joka muutti pienen toukan habitusta ihmismäisempään suuntaan. Viime viikolla A päätti paikasta toiseen pyörähtelyn sijasta opetella ryömimään, muutamaa päivää myöhemmin konttaamaan ja tänään yllätin pikkuneidin kiskomassa itseään seisoma-asentoon sohvapöydän kanttia vasten. Whaaaat?! Minne se pieni leikkikaarensa alla viihtyvä vauva katosi? Kai tämä on sitä  perinteisen vauhdikasta ajan kulua josta kaikki (erityisesti täti-ikään ehtineet työkaverit;) etukäteen varoittivat kokemuksen syvällä rintaäänellä annetuissa "Nauti tästä ajasta niin kauan kuin sitä kestää"- tyylisillä kommenteilla.

Nauti ja nauti. Sitä olen todella tehnyt, mutta tottahan elämä pienen lapsen kanssa muutakin on kuin nautintoa. Iänikuista vaipanvaihtoa, johonkin universumin mustaan aukkoon kadonneiden yöunien kaipuuta, imetyksen kanssa taistelemista ja sitten yllättävän lyhyen ajanjakson jälkeen siitä luopumista, kadonneen vyötärön etsintää.... mutta myös sitä paljon puhuttua nautintoa siis. Äitiyslomalla ollessani olen enimmäkseen nauttinut elämästä, uudesta roolistani äitinä, siitä elämänpituisesta suhteesta jota lapsen kanssa virittelemme hetki hetkeltä monimuotoisemmaksi, uusista ystävyyksistä joita elämäntilanteen muutos on luonut ja vanhojen läheisten ihmissuhteiden evoluutiosta, jonka katalysaattori tuo pieni ihminen on ollut. Elämä maistuu vahvasti, eikä oikeastaan koskaan tylsältä. Joskus turhauttavalta, usein mainiolta, mutta äärimmäisen harvoin pitkästyttävältä, mikä kuvatodistein elokuulta vahvistettakoon.