Final countdown?

Äitiyslomani/vanhempainvapaani jäljellä olevien päivien määrä vähenee vähenemistään. Ensi viikolla tähän aikaan olen toipumassa ensimmäisestä työpäivästä sitten viime joulukuun puolivälin - ja C fiilistelemässä vanhempainvapaansa alkua. Roolien vaihtuminen on siis todella lähellä ja ilmassa on, ainakin minun osaltani, aimo annos haikeutta ja lievää levottomuutta.

Tässä vaiheessa minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö isä ja tytär pärjäisi keskenään kotona. Päin vastoin, luulen että C ja A tulevat viihtymään toistensa kanssa vallan mainiosti ja keksimään kaikenlaista mukavaa, joka ei omaan mieleeni ole juolahtanut varsinkaan äitiysloman alkuvaiheilla, kun vauvaelon keskiössä olivat lähinnä imetys, hoitopuuhat ja säännöllisen unirytmin metsästäminen. Mutta sitähän tässä kuluneina kuukausina kovin "mammautuneena" mietin, että miten itse pärjään ;) Osaanko, jaksanko, kiinnostunko jälleen töissä ja töistä? Kuinka työminän ja äitiyden kanssa tasapainottelu onnistuu vastaisuudessa? Miten pystyn lähtemään hyvillä mielin aamulla kotoa jos pieni ihminen konttaa kyynelsilmin ulko-oven kynnykselle ja protestoi vimmatusti äidin kadotessa oven taakse?

Luopumisen ja murrosajan tuntua on myös suhteessa niihin ystävyyssuhteisiin, joita olen äitiysloman aikana solminut avoimessa perhekerhossa ja perhevalmennusryhmämme mammojen kanssa. Tällä erää kukaan näiden porukoiden äideistä ei palaa vielä vähään (tai pitkään) aikaan töihin, joten ehkä syystäkin koen joutuvani tahtoani vastoin erilleni yhteisöistä, jotka ovat muodostuneet kovin tärkeiksi minulle tämän vuoden aikana. Hmmmm.... Well it's not the end, they say :)

Ja taas toisaalta; olen iloinen, onnellinen ja ylpeä siitä että jaamme Cn kanssa vanhempainvapaat näinkin "tasan"; minä olen ollut kotona 10 kk ja C tulee olemaan vähintään 5 kk. Luulen roolien vaihdon tekevän meille molemmille ja parisuhteellemme hyvää ja toivon isän ja tyttären suhteen muodostuvan vieläkin läheisemmäksi tulevien kuukausien aikana. Siinä sivussa pitää vielä olla riittävän aikuinen hyväksyäkseen, ettei äiti enää välttämättä olekaan kaikki kaikessa, hyvien ja pahojen tunteiden katalysaattori ja Suurin Turva.

Teen siis seuraavat päivät pientä surutyötä, mutta siinä sivussa aion myös nauttia vanhempainvapaan viimeisistä hetkistä. Tänään vierailimme An kanssa Leos leklandetissa, lauantaina fiilistelemme äitiysloman päättymistä kolmen ruokalajin illallisella yhdessä mammakavereideni kanssa, ja ensi viikolla ehdimme vielä lastenvaatekutsuille yhden mammakamun kotiin. Tämä kaiken sen tavallisen syöttämisen, leikkimisen, nukkumisen, vaunulenkkeilyn ja ihanan yhdessäolon lisäksi. Onni on... oma rakas pieni tytär!