Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!

Jutun juurta

Olen tässä viime aikoina ihmetellyt ja ihastellut taloudessamme asuvan kohta kaksivuotiaan ikiliikkujan kiel(t)en kehittymistä.  Kulunut syksy on ollut melkein jatkuvaa iloa ja hämmennystä vähän tähän tyyliin: ”miten se nyt tuonkin ymmärtää ja osaa sanoa noin ja kuulitko että se sanoi saman asian molemmilla kielillä ja ja ja…”

Lapseni kielten kehittymistä seuratessani olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, miksi monet ihmisen varhaista kielenkehittymistä käsittelevistä tutkimuksista olivat alun perin tutkijoiden omien lasten parissa tehtyjä. Joskus olen muka-kriittisenä tutkijantynkänä pitänyt moista meininkiä vähän eettisesti epäilyttävänä, mutta nyt ymmärrän houkutuksen ja viehätyksen; tutkimuksen kohde on jatkuvasti läsnä omassa kodissa, eikä ”luonnollisesti ilmaantuvan aineiston” tallentamisessa ole varsinkaan nykyaikana mitään kommervenkkejä. Ei kuin vain kännykän videokamera pyörimään, jutut nauhalle ja sitten analysoimaan!

No, olen kuitenkin hillinnyt tutkimusintoiluani ja keskittynyt lähinnä ihasteluun ja enemmän tai vähemmän kehittäviin dialogeihin naperomme kanssa. Lievää akateemista nörttiyttä ollee kuitenkin ollut ilmassa taannoin, kun sinänsä viaton (mutta hyvin innokas) toteamukseni ”Det är så häftigt hur Adele blandar finskans och svenskans syntax och morfologi” sai mieheltä röhönaurut ja päänpudistuksen osakseen. Jostain syystä Calle ei pitänyt toteamustani aivan normaalina ”äiti ihastelee lapsensa puhetta”- kommenttina. No joo… onneksi en sitten ehtinyt jatkaa millään fonologia-/fonetiikka-analyysillä. ;)

Mm. tällaisia juttuja meillä on kuultu viime aikoina:

-       Missä Ossi on? Missä Ossi on?  (kaivaa esiin tyynyliinan sisälle itse piilottamaansa Ossi-nallea) Däääär är Ossi! Ossi piijossa! (onnellisena)

-       Lille katt, lille katt lille söte kiiiiissen, hani doo hani doo, honne ditte din de, lille katt, lille katt, lille söte kiiisseeen! (päiväkodissa laulettu ruotsalainen lastenlaulu ”Lille katt” vähän omin sanoin ja oikeinkin sanoin)

-       Dele inte laula, äiti laula (”Adele ei laula, äiti laulaa”)

-       Liimamma Muumi! (sanotaan aina Muumi-tarroja liimattaessa), ja saman kategorian ”Paimimaan!” (jota seuraa kiipeäminen äidin mahan päälle hyppimään)

-       Kikkakekku (leppäkerttu) i handen… Apaa, apaa kikkakekku (tällä hetkellä meillä ”apataan/avataan” kaikkea, jonka voi irroittaa toisistaan; tarrat paperista, turvavyöt, purkinkannet, jne. )

-       SLUTA! SLUTA pöttas! (”Sluta puttas/lopeta töniminen”; tätä painotetaan kehonkielellä joko pamauttamalla pikku nyrkki pöytään tai nimenomaan tönäisemällä omalla kädellä – ulostyönnettyä alahuulta unohtamatta)

-       Mamma…tar… också … på sig … skorna... (Eteisessä ulos lähtiessä hitaasti ja harkiten sanottu; äiti ei meinannut uskoa korviaan tämän kuullessaan)

Suomea, ruotsia ja siansaksaa siis sekoitetaan meillä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ihan joka päivä. Ruotsi tuntuu tällä hetkellä Adelen pääkieleltä, mutta toisaalta syyskuinen kolmen viikon jakso Jyväskylässä teki ihmeitä hänen suomenkielensä kehitykselle, joten toivotaan että tulevan talven ja kevään vierailut Suomessa ajaisivat saman asian. 

Tähän vielä todettakoon, ettei minulla ole mitään sen suurempia harhoja siitä että tyttäreni olisi jonkinlainen kielellinen ihmelapsi. Kunhan vaan ihmettelen ja nautiskelen siitä, että pieni ihminen muuttuu ja kehittyy päivä päivältä enemmän omanlaisekseen, niin kielenkäyttäjänä kuin muutenkin. Sitä paitsi: eiköhän meistä jokainen ole ollut aivan yhtä hämmentävän upea kielenoppija omien vanhempiensa mielestä ;)

Vielä lopuksi: kieliä on monenlaisia - niin kuin kuvasta näkyy!

Luckor som öppnas och stängs

Åsa Christoffersson i Corren.se skriver i sin krönika om den framlidne Christian Gidlunds mormor som genom sitt telefonsamtal till redaktionen öppnar en lucka till det som Christofferson kallar för verkligheten. Samtalet handlar om Christian som varit mormodern så kär, Christian som inte kunde besegra cancern, Christian som somnade in i mitten av september, Christian vars öde är alldeles för lik min kära brors.

Jag vet vilken lucka Åsa Christoffersson skriver om, för så är även min vardag. Fylld med luckor som öppnas och stängs hela tiden. Det är en märklig sammansättning av händelser, saker, människor som kan få saknadens lucka att öppna sig; ett foto från förra sommaren som nu färgas av den ännu tyngre vetskapen om att det blev vår sista sommar ihop, ett sms jag skulle vilja skicka till en mottagare som inte finns, julklappsidéer för någon som aldrig kommer att få fira jul med oss, ett gammalt mail från honom jag stöter på i min mailbox mitt i arbetsdagen, möten med människor som jag inte träffat sedan det fruktansvärda inträffade. Den där märkliga känslan att han är samtidigt överallt och ingenstans.

Ibland är känslan som om man skulle gå i en myr, i väntan på nästa sjunkhål att ofrivilligt doppa sig i. Och ändå är jag inte rädd för att sjunka helt. Jag kan förvånas av mötet med saknaden, ibland till och med välkomna den, ibland sky den som pesten. En alldeles normal, onormal tillvaro.

Och så går tankarna tillbaka till den där Christian... och till en annan ung människa med lokal koppling som inte fick leva det långa livet som vi flesta tar för givet och planerar inför. Victor Engström fick offra livet för sjukdom som enligt den uppfattning jag fått av medierapporteringen var precis densamma eller åtminstone mycket lik min brors. Hans syster skriver om sina känslor, sin förlust, sin vardag - så olik min, men ändå så lik - i sin blogg.

När jag läser bloggen, upplever jag ännu en lucka som öppnas, den som släpper in frustration, bitterhet och ilska - för att det är ännu fler som drabbats, ännu fler som sörjer, ännu fler som saknar. Min börda, om vi ska kalla det för det, blir inte lättare av att det finns andra i samma situation. Jag önskar så innerligt (och extremt naivt) att ingen, INGEN någonsin skulle behöva drabbas av obotlig cancer. Och sedan gör jag det jag tränats till att göra den senaste tiden, tar tag i den där luckan och stänger den med en smäll. Återgår till min vardag, till den verklighet där verkligheten inte finns och lever. Lever, för att jag kan.

Svenskt, finskt - finskt, svenskt

För ovanlighetens skull - och kanske som ett välkommet tecken på att livet fortsätter - har mitt jobb triggat igång tankar som jag känner behöver dryftas på detta forum. 

Igår eftermiddag avbröt jag den här veckans VABbande och deltog i ett seminarium om lärarutbildningen i Finland och i Sverige. Seminariet anordnades av min arbetsgivare Mälardalens högskola och den lokala länsstyrelsen i samarbete med Finlandsinstitutet och Finlands ambassad. Den viktigaste ingången innehållsmässigt var de även i Sverige mycket omdiskuterade framgångarna Finland haft inom utbildningssektorn de senaste åren och lärarutbildningens roll i det hela. Tanken var att ett antal utvalda besökare från Finland skulle ge sin syn på en verksamhet som inte existerar i Sverige; de sk. övningsskolorna (där alla lärarstudenter vid alla finländska universitet har en del av sin praktik/VFU). I programmet ingick förstås även en presentation av preliminära tankar på att införa liknande system i Sverige, eller åtminstone på prov vid MDH, samt olika innehållsmässiga programpunkter där Finlands och Sveriges gemensamma historia, värdegrunden i samhällena, osv. lyftes fram. 

För mig var seminariet givande av arbetsmässiga skäl - jag jobbar just nu med en delstudie i avhandlingen som illustrerar och diskuterar språkliga och kulturella ideologier och sk. "policyfrågor" i den tvåspråkiga skolan vars verksamhet jag studerat. Vidare är ämnet intressant med tanke på min nuvarande och framtida karriär som lärarutbildare. 

Den personliga dimensionen och den kittlande känslan som deltagandet i seminariet bidrog med hade jag däremot inte räknat med. I en Facebook-uppdatering från seminariet uttryckte jag känslan som om svenskheten och finskheten skulle studsat i mig som en gummiboll - för det var det närmaste jag kunde komma på metaforiskt. När jag lyssnade på föredragshållarna kände jag en egendomlig stolthet över det finska utbildningsväsendet och kände mig sådär extremt finsk med tankar i stil med "jag är ju en produkt av den där fantastiska utbildningen" :D. Och vid nästa resonemang eller nästa föredrag kunde jag tydligt känna hur jag "bytte sida" och konstaterade "nämen sådär går det inte att göra här i Sverige, förutsättningarna är ju olika". Samma kunde gälla vissa formuleringar som föredragshållarna (de flesta finnar med tydliga kopplingar til och erfarenheter av och i Sverige, de flesta svenskar likaså fast tvärtom) använde; "nej, sådär kan du inte säga, jag vet exakt hur finnarna/svenskarna tolkar det fel" eller "den där formuleringen är så otroligt osvensk/ofinsk". Hihihi, en nästintill skitsofren situation om det inte hade varit så att jag kände mig så otroligt bekväm i den. 

Det är uppfriskande, välgörande och stimulerande att bli påmind om sina dubbla kulturella tillhörigheter. Jag blir också glad eftersom jag upptäcker att jag kommit en lång väg från tiden då positionen "mittemellan/antingen-eller/både-och" var problematisk, frustrerande och förvirrande. Då identitetskrisen var en ovälkommen men mycket bestående kompanjon som tog mer energi än vad den gav livsglädje. Å andra sidan, jag skulle aldrig vilja vara utan den upplevelsen, de känslorna, den processen som lett mig hit. Att ha blivit tvungen att reflektera över mig själv, min tillhörighet, mina band, min identitet har varit bland det nyttigaste jag någonsin varit med om. Och till skillnad från andra jobbiga erfarenheter har det inneburit något konstruktivt både personligt, yrkesmässigt och socialt. 

Det är med dessa tankar i huvudet jag kan konstatera att trots gummibollsstudsandet i mig igår är jag i balans där jag befinner mig kulturellt. Jag är mest bara. Finsk, svensk och sverigefinsk. En alldeles perfekt position.  

En omöjlig förhandling

Det är något som pågår i mitt inre just nu. Jag är tillbaka i den där intensiva längtan, där jag försöker förhandla med Gud, universum eller ödet. Köpslår på olika sätt, allt för att få tillbaka honom.

Vad är det för något som orsakar dessa märkliga tankar? En tro på människans maktfullkomlighet? Kontrollbehov?

Allt är ju redan överspelat. Det finns inget att köpslå om. Och priset var alldeles för högt satt ändå sedan början. Det återstår bara ett ord:

Orättvist.

Stunder

Det finns stunder då det inte svider så mycket längre. Stunder då allt är nästan som det ska vara. Stunder då man märker att man gått vidare i sitt liv, att vardagen tagit ett fast grepp om en, där farten i den emellanåt är så snabb att man själv har svår att hänga med. Stunder då jag skrattar, njuter, lever.

Och sedan finns det stunder av intensiv längtan. Stunder då det som hände tidigare i år, det som hände i början av september, känns inget annat än för jävligt. Stunder då det finns inget annat än tårar, frustration och saknad kvar.

Och de där märkliga stunderna. Stunder då jag vill blunda för verkligheten. Stunder då jag vill fly varje kontakt med minnet om Ville, eftersom jag fortfarande känner av den där tröttheten.  Jag är trött på att vara ledsen, trött på att gråta, trött på att det gör ont i själen. Trött på de där små känslorna av bitterhet som kommer upp till ytan när jag låter hjärnan spola tillbaka till alla vändningar som skedde under januari-september i år. Trött på sorgen. Och troligtvis trött i allmänhet.

Den senaste tiden har jag ofta tänkt på att det är något egoistiskt med sorgen. Den är självcentrerad och inåtvänd, den gör det lätt att blunda för verkligheten. Så jag noterar även detta: det finns stunder då jag önskar att jag kunde släppa allt. För min egen skull, men även för mina medmänniskors skull. Och sedan tänker jag: det kommer. Det kommer stunder, timmar, dagar då jag upptäcker att mitt fokus har vänt. Då jag orkar uppmärksamma alla de som finns kvar runtomkring mig, fullt ut. Vara närvarande, vara så tacksam som jag borde vara.

Det kommer. De där stunderna kommer. Men nu är det andra slags stunder som har övertaget.

Ikävästä

Syyskuisena iltana, tasan kuukausi sitten jätimme jäähyväiset rakkaalle veljelle, pojalle, kihlatulle, enolle ja langolle. Tämän kuluneen kuukauden ajan olen  pohtinut, itkenyt, kaivannut, ja jälleen kerran pohtinut. Minne tämän ikävän tunkisin, mitä ihmettä tekisin kaipauksella jota en ole toivonut, en pyytänyt, en halunnut, mutta joka silti vain on?

Tulee hetkiä, jolloin haravoin läpi kännykkääni etsien konkreettisia muistoja Villestä, ja törmään kuviin, tekstareihin, whatsapp-viesteihin. Niiden selaamisessa on aluksi jotain omituista lohtua, läsnäolon ja yhteyden tuntua, joka katoaa jonkin ajan kuluttua. Tilalle tulevat tyhjyys ja kaipaus, turhautuminen siitä että kuvia ja viestejä on niin vähän, ja epärationaalinen tunne siitä että vielä muutama viesti tai kuva lisää tekisivät oloni paremmaksi. Ja hetken kuluttua oivallus: ainoa mikä voisi tehdä oloni paremmaksi on lisää aikaa yhdessä Villen kanssa. Aikaa, jota en koskaan saa. Kukaan meistä ei saa.

Ja sitten niitä iänikuisia kysymyksiä...Tätäkö se aina tulee olemaan? Onko ikävä oikeastaan puuttumisen tunnetta? Ruotsiksi sanotaan: "du fattas mig", sinä puutut minulta. Siltä se tuntuu, Ville puuttuu minulta, meiltä.

Ikävän hetkinä mielessä pyörii pari muutakin asiaa... Villen viimeiset sanat minulle, jotka onneksi ymmärsin. "Sisko. Sisko". Jokin noissa sanoissa käy niin syvälle sydämeen, syvemmälle kuin monet toiset. Ehkä siksi, että ne jollain tavalla tiivistävät ja määrittävät meidän välisen suhteen. Sisko. Ja veli.

Kaikki kinat, vuosien nahistelut, hiljainen ystävyyteen kasvaminen, yhteiset perhelomat, golfkierrokset, mökkeilyt, kotoisat voivottelut omien vanhempien molempien hermoille käyvistä luonteenpiirteistä ja tavaramäärästä, skypetreffit ja whatsapp-chatit, yhteinen huumori, pienet projektit, tulevaisuuden suunnitelmat; kaikki ne tiivistyvät jollain lailla noihin sanoihin ja tuohon sisarussuhteeseen. Veli. Ja sen sisko.

Mulla on ikävä sua, Iso Vee.

I will remember you...

I will remember you, will you remember me
Don't let life pass me by,
Weep not for the memories,
Remember the good times that we had

We didn't let them slip away from us when things got bad.
How clearly I first saw you smilin' in the sun
Want to feel your warmth upon me
I want to be the one

I'm so tired but I can't sleep
Standin' on the edge of something much to deep
It's funny how we feel so much but we cannot say a word
We are screaming inside, but we can't be heard

I will remember you, will you remember me

Don't let life pass me by
Weep not for the memories

Remember the good times that we had

Loppusuora...

... ei siinä mitään suoraa ole. Ei kannustusjoukkoja kirittämässä, ei "heja"-huutoja. Ei kanssakilpailijoita taistelemassa voitosta. Ei stadionillista ihmisiä, kuka makkaraa mussuttamassa, kuka tilastoja vertailemassa, kuka muuten vain ilmaislipun varjolla itselleen vieraassa tilanteessa. Ei urheilutaivaan kiintotähteä tai dopingista kiinni jäänyttä marttyyriä.

Ehkä kuitenkin toive pikaisesta maaliin pääsemisestä. Ehkä toisten lajien edustajia viereisillä radoilla, sama tavoite toiveissaan. Ehkä jonkinlainen helpotuksen tunne siitä, että maalilinja häämöttää jo. Kilpailijalla itsellään. Ainakin toivottavasti.

Kannustusjoukkojen rooli, se on jokin aivan toinen. Me kannamme ja kannattelemme, emme kannusta. Teemme näin toisillemme ja ennen kaikkea tilaisuuden päätähdelle, tietämättä oikein, onko tuestamme mitään hyötyä. Olemme vastentahtoisia ja samalla koko sielumme voimalla mukanaeläviä statisteja. Taistelemme mielessämme vääjäämätöntä vastaan ja silti yritämme tyynesti hyväksyä väistämättömän.

Tähän tilaisuuteen ei kukaan meistä tule "valmiina". Ei korkeanpaikanleiriltä, ei intensiiviseltä harjoittelujaksolta, ei kunnonnostatustalkoista. Eipä toisaalta kenellään ole toiveita tai odotuksia mistään huippusuorituksistakaan. On vain oleminen, sen sietämätön raskaus ja sitten joskus... se loppu vailla suoraa.

Havuja, perkele.

Sorg i förtid

Jag ligger här och känner hur sorgens vågor slår fram och tillbaka i mig. Det går vågor i mig, en rent fysisk känsla.

Jag blundar och försöker stänga av, vill sova. Behöver sova. Men det går inte. Istället är jag längre bort, i en tid då han inte finns längre. Den är omöjlig att föreställa sig, ändå rusar tankarna iväg.

Jag försöker bromsa, vill inte titta, ändå ser jag det. Mig själv städandes och plockandes i en lägenhet som saknar sin ägare. Kistan som bärs, jag vet inte vart, men bort från oss. Människorna, tårarna, saknaden. Ofattbart. Irrationellt.

Tar fram mobilen, skriver ner detta fruktansvärda. Undrar om vågorna försvinner ur min kropp, om bilderna lämnar mina tankar om jag skriver ner dem. Vill att allt, allt försvinner och att jag får makt över liv och död.

Och sedan: Ger upp hoppet. Det gör så ont varje gång.

Kesämuistot yhdessä hujauksessa

Bloggaaminen on taas jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Mikäs muukaan se olisi tullut väliin kuin elämä itse, ja hyvä niin. Tänä kesänä on tuntunut todellakin siltä että auringonpaisteesta nauttiminen, puistoleikit, uimareissut, perheen ja ystävien kanssa seurustelu, grilli-illat, marjojen poimiminen ja hetkessä oleminen ovat olleet elon ykkösprioriteetti – tietokoneen äärellä istuskelu on puolestaan saanut jäädä ”ehtii sitä myöhemminkin”-kategoriaan.

Pitkän tauon jälkeen blogiin kirjautuminen aiheutti minulle sellaisen ”mistäs sitä aloittaisin”-hämmennyksen. Samaan aikaan satuin onneksi pläräämään kännykästäni dropboxiin siirtämiäni kuvia (koko alkuvuoden kuvat kerralla… parempi myöhään kuin ei milloinkaan..;) ja totesin että eihän sen parempaa viime kuukausien tiivistystä olekaan kuin mukavasti kesän kronologiaa heijasteleva kuvapläjäys.

Alkukesästä ehdimme Adelen kanssa Jyväskylään yhdistetylle loma- ja konferenssireissulle. Oli ihanaa saada viettää aikaa rakkaiden perheenjäsenten kanssa, ja aivotoiminnalle terveellistä haastaa vähän ajatusmaailmaa Jyväskylän yliopistolla järjestetyn Language and superdiversity-konffan piirissä.  Äidin hikoillessa kampuksella pikku lomalaisemme vietti paljon aikaa mummun ja papan kanssa mm. lampaita ihmetellen ja musisoiden.

Pikakelaus pari viikkoa eteenpäin ja olemme juhannuksessa. Tänä kesänä ei hyttysiä ole ollut nimeksikään, mutta juuri juhannuksen viettoon ystävien mökillä Adele päätti varmuuden vuoksi varustautua kahdella hyttysmyrkyllä, kuten kuvasta (melkein) näkyy. Heti jussin juhlimisen jälkeen lähdimme koko perhe jälleen Suomea kohti. Laivareissulta löytyi mennen tullen mahtavat leikkimaat - eikä noissa aurinkokannen tarjoamissa juoksukentissäkään mitään vikaa ollut ;) Kesäkuun alussa aloitettua musisointia mm. muumi-rummulla, -nokkahuilulla ja -huuliharpulla oli hyvä jatkaa rakkaan enon kanssa saman kuun lopussakin. Jyvässeudulla viivyimme kymmenisen päivää enimmäkseen mökkeillen ja lämmöstä nauttien. Jostain syystä kännykkäkamerani oli kovin vähäisellä käytöllä, joten pitänee palata kyseisen lomaetapin kuvaraportointiin sitten kun olen saanut siirrettyä järkkärillä otetut kuvat koneelle.

Suomen vierailun jälkeen hengähdimme muutaman päivän ajan kotona Västeråsissa pyykkiä pesten, puutarhaa laitellen ja pikaiseen maailman parasta perhevalmennusjengiämme tavaten. Adele ja muut pikkuapinat (Elvira, Isabel, Vera ja Wille) temmelsivät onnellisinä ystäviemme mahtavan kokoisella kesäterassilla, mussuttivat kilpaa maissia ja keksivät yhtä sun toistakin pikku puuhaa, joka piti grillaavat vanhemmat kiireisinä;) Västeråsin välietapin jälkeen jatkoimme lomanviettoon Smoolantiin, jossa ehdittiin myös moneen; golfin peluuseen, Gränna-vuorelle katkarapuleivillä herkuttelemaan ja Vätternin kauniita maisemia katselemaan sekä ennen kaikkea pulaamaan kahluualtaassa Axel-serkun kanssa. Tuo kuvan keskiosan seljankukkamehu-moussekakku on muuten jo nyt niin legendaarinen, että pitää joskus blogata siitä tuolla Multilingual food-blogissa.

Kymmenen päivää "Jönkkarissa" olivat nautinnollisia, mutta yhtä ihanaa oli palata omaan kotiin. Tänä kesänä olemme onnistuneet löytämään sen kuuluisan tasapainon kotona oleilun, reissaamisen, sukuloinnin, ystävien tapaamisen ja muiden aktiiviteettien välillä. Heinäkuun viimeiset 10 päivää vietimme paikallisia ystäviä tavaten ja edelleen upeista säistä nauttien. Kuun viimeisenä viikonloppuna me aikuiset juhlimme Isabelin vanhempien Leilan ja Fredrikin häitä - ja Adele oli ensimmäistä kertaa yökylässä Jennin ja Marcuksen mökillä. Lomatunnelmissa viipyilimme viimeiseen asti, ja nautiskelimme jälleen kerran grilli-illoista (tänä vuonna olemma harrastaneet grillausta ennätyspaljon!) niin yhdessä perheporukkamme kuin Helena-tädin ja Idankin kanssa. Sitä harvinaista aikuisten aikaa tuli vietettyä myös yhdessä mammakavereiden Emman ja Paulinen kanssa, kun kävimme parilla viinilasillisella Kajplats 9:n terassilla. Herne- ja tomaattisatoakin aloimme saada vihdoin kuun lopussa, ja itsepoimitut mansikat maistuivat hyvältä jogurtissa, kuten Adelen syömätavat todistavat ;).

Loman viimeisinä päivinä piipahdimme leikkimässä Elviran luona ja saimme puolestamme leikkiseuraa kotiin Lennonista ja Lionelista. 1 v 7 kk ikään ehtinyt ruusunnuppusuumme on ollut viime aikoina kovin innokas halailemaan ja pusuttelemaan, niinpä osansa tästä hellyydestä saivat ihana oma kaveri Elvira, Lionelin äiti Emma ja välillä omat vanhemmatkin. Ylipäänsä meistä vanhemmista on tuntunut siltä, että elo ja olo yhdessä lapsen kanssa on helpottunut, mitä vanhemmaksi tämä on tullut. Sinänsä puolitoistavuotiaan kanssa on aika lailla tekemistä (ja ennen kaikkea perässä juoksemista), kun vauhtia on tuhottomasti ja järkeä rajoitetusti, mutta toisaalta hauskuuttakin aiempaa enemmän. Ja nuo spontaanihalaukset, syliin nukahtamiset ja koko naaman kastelevat pusut ovat kyllä piste iin päälle.

Ponnaripimun iltapuhteet

Tänä viikonloppuna meillä on testailtu uudenlaisia nukutustekniikoita. Yhdistelmä grillijuhlat ystävien luona + Adelen nukutus ei nimittäin osoittautunut kovin onnistuneeksi perjantaina; Gynnen klaanin perijätär jatkoi juhlimista vielä klo 23 jälkeen neljän pikku ystävänsä hyydyttyä omiin sänkyihinsä/vaunuihinsa, kunnes vanhemmilta petti vihdoin bilekunto (tai hermot) ja lähdimme kotiin nukkumaan. Tuo myöhäisillan valvominen olisi voinut olla KATASTROFI, ellei Adepade olisi viihtynyt seurasssamme hyväntuulisena ja nukkunut loppuyön hyvin.

Lauantaina, siis eilen, yritimme välttää Adelen unettomuusepisodin järjestämällä aiemmin sovitun gettogetheringin meillä, sen sijaan että olisimme lähteneet Wallin-Wahlströmin perheen luokse Champions League-finaalia katsomaan. Vaikeusaste oli tuossakin suunnitelmassa korkea; 7 jalkapallosta kiinnostunutta aikuista + 3 lasta (7 kk, 17 kk ja 2,5 v) + 3 huonetta = paljon meteliä ja unentarvetta 76 neliössä;) Ja kas kummaa, klo 21 aikoihin lapsista vanhin kuorsasi meidän parivuoteessamme, nuorin omissa vaunuissaan ja Adele punkan puolella.

Tänään testasin (ensimmäisen epäonnistuneen nukutusyrityksen jälkeen) Callen edellisiltana soveltamaa seuranpitotekniikkaa. Kannoin pikku mellakoitsijan takaisin pinnasänkyynsä, istuuduin aikanaan imetysnojatuoliksi hankittuun tuoliin notkumaan ja jäin odottelemaan Nukku-Matin entreetä. Mielenkiinnokseni sain ihan lähietäisyydeltä todeta, millaisia Adelen ilta-aktiviteetit ovatkaan :)

Ponnaripimu (ks. alla) hyytyi nimittäin n. 25 min sänkyjumpan jälkeen. Jumppaan kuului mm. vuorotahtiin oikean ja vasemman jalan sojotusta kattoa kohti, istumaan nousuja ja kyljelleen/selälleen heittäytymisiä, pinnojen rytmikästä potkiskelua ja tutin nakkelua ympäri punkkaa. Haastava jumppaohjelma, jota säestettiin "aa-dii-daaa-dii-piiiaaaa-piiaa-paaaaa-bliiii"-kommentein.Samalla tuli todettua, että mitä pikemmin pääsemme takaisin ruotuun nukutushommien kanssa, sitä parempi. Huomisiltaa odotellen...

God natt!

It's a rollercoaster ride...

Vuoristorataelämämme teemat tiivistyvät jollain lailla hyvinkin konkreettisesti juuri tähän viikonloppuun. Sahaavaa liikettä on riittänyt, tässä kooste viime päivien tapahtumista.

Ylös: Perjantai ja vapaapäivä, jolloin saan vihdoin kammettua itseni kampaajalle ensimmäistä kertaa sitten joulukuun (!). Terapeuttinen hiustenhoitosessio maailman parhaan kampaajan käsissä ja sen päälle lounas ystävän kanssa. Plussan puolella ollaan.

Karvakuontalo kuosissa.

Alas: Kotiin tultua olen kädet kyynärpäitä myöten nyrkkipyykissä, kun jälkikasvu onnistuu kaatamaan yhden kylpyhuoneen vetolaatikostoista päälleen. Suuri säikähdys ja vähintään yhtä suuri meteli, rikkoutunut yskänlääkepullo, lasinsiruja ja lattia täynnä kosmetiikkaa. Lapsi syliin ja turvaan, yskänlääkelammikko lasinsiruineen leviää kylpyhuoneen lattialla ja matolla, lohtua, lohtua, lohtua. Eihän käynyt pahasti? Onneksi ei. Lisämiinusta tulee siitä stressistä jota turhaan podin kaikesta muusta siivoamisesta juuri ennen anopin tuloa vierailulle. 

Crash boom bang

Ylös: Ihanan eläimellinen lauantaipäivä Farmor Ullan ja oman perheen kanssa. Käymme Kungsbyn kotieläinpuistossa ihmettelemässä possuja, villisikoja, visenttejä, peuroja, kauriita, lampaita, kanoja ja minisikoja. Parasta pienen ihmisen mielestä on tietysti kani. Tai sitten se keksi, jota sai nakertaa traktorisafarilla. Tai ehkä sittenkin Ulla-mummo. Eläimellisen päivänsydämen kruunaa lehmien kevätkirmailu Gäddeholmin maatilan mailla, jota nuori eläinfanimme tosin seuraa suljettujen silmäluomien takaa.

Kosläpp. Miksikä tätä oikein kutsutaan suomeksi?

Yläilmoissa pysyn koko lauantain, jonka päätteeksi pääsemme vihdoin juhlistamaan 12-vuotiasta suhdettamme. Viiden ruokalajin illallinen Folkets-ravintolassa kompensoi mainiosti Adelen sairaalakeikan vuoksi peruntuneet treffimme viiden viikon takaa. Mummo on kotona lapsenvahtina, joten viihdymme Västeråsin "vimmelissä" puolille öin saakka.

Kuhaa valkoisen parsan ja risoton kera. 

Alas: Ilmeisesti näihin äärimmäisen harvoin tapahtuviin illanviettoihin pitäisi pikkulapsen vanhempien varautua niin, että ymmärtäisimme viettää illan lisäksi yönkin poissa kotoa. Kampean itseni punkkaan vähän ennen yhtä ja kas kummaa, eikös lastenhuoneesta kuulukin pärähdys kello 01.30? Illan viimeisen cava-lasillisen kupliessa vielä suonissani istuudun lapsi sylissä ja vellipullo kädessä nojatuoliin ja aloitan sinänsä ihan onnistuneen nukutussession - ongelmana on vain se, etten itse enää onnistu pääsemään levolliseen uneen vaan kuuntelen haamuitkuääniä loppuyön. 

Ylös: Sunnuntai alkaa aurinkoisena, tytär on mainiolla tuulella ja aamupalapöydässä croissantteja. Lähdemme lähipuistoon leikkimään ja keinumme niin paljon kuin sielu sietää. Iltapäivällä tapahtuu vihdoin se, mitä olemme odottaneet jo kuukausikaupalla tapahtuvaksi. Adele KÄVELEE ihan itse! Aina vain pidempiä pätkiä, useampia askeleita ja toistuvasti. Eikä siinä vielä mitään, kaveri heittelee selviä sanoja; sekä "äiti" että "pappa" suustaan kuin vettä vaan. Viikonlopun repertoaariin kuuluivat myös Ulla-mummolta opittu ihahaa-hirnuminen, sekä "vov vov"-koiraäänet. Äiti ja isä ihastelevat ja rakastavat niin että sydän meinaa pakahtua.

Voi sitä omaa nojatuolia näinkin testata

Alas: Se helvetin syöpä. Se, jolla on kyky tunkea julmat lonkeronsa jokaikisestä aukosta sisään, vaikka sitä luulee tilkinneensä ja vuoranneensa jokaisen sielunsa saumakohdan, edes hetkeksi aikaa. I'm just so sick and tired of it. Ja niin voimaton kaiken tämän edessä. Mielessä pyörii turhanpäiväisiä metaforia, mutta tähän kohtaan todettakoon vain, että syöpäsairauden kasvot ovat tänä sunnuntai-iltana väsyneet, voipuneet, masentuneet ja uupuneet. Jos oma olotila on silloin tällöin kuin nurkkaan ajetulla saaliseläimellä joka etsii pakonomaisesti tietä ulos tästä helvetistä, niin mitä se sitten onkaan itse potilaalla? Sivistymättömäksi loppukaneetiksi jääköön tämä: Fuck Cancer. 

Hiljaiseloa...

... tai siis ei todellakaan sitä, pikemminkin elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta blogi viettää siis hiljaiseloa, sillä tästä väsyneestä mammasta ei ole iltaisin luovaksi kirjoittajaksi.

Viime viikot tiivistettynä muutamaan lauseeseen ja kuvaan:

Pääsiäinen Jyväskylässä: vuoristorataa, huolta ja hyvääkin mieltä, pikku potilaan elämän ensimmäinen sairaalakeikka ja ison potilaan kanssa oleilua. Huoli 2.0 keveni ehkä 1.5:ksi ja reissun pituus venyi sairastelujen vuoksi viikoksi. Hyvä niin.

Päivähoitoon perehdyttäminen à la Familjen Gynne: homman piti olla hoidettu pääsiäiseen mennessä, vaan universumi päätti toisin. Henkilökunnan ja Adelen sairasteluiden sekä matkojen vuoksi perehdytys venyi 4 viikon pituiseksi. On varmaan jonkin sortin ennätys... Ja niin, täällä ollaan taas flunssan kourissa. Toinen virallinen päiväkotipäivä meni vab-bailuksi (sairaan lapsen hoitamiseksi kotona).

Ja työt, ne työt... meidän molempien osalta on liikehdintää tapahtumassa, joskin vähän erityyppistä, mutta odotettua ja toivottua kummallekin. Elämän ketsuppipulloefekti on ihmeellinen asia, ja parhaalta se tuntuu silloin kun itse on pulloa heiluttelemassa. Mutta näistä sitten enemmän sitten kun sen aika on.

Ja nyt loppuun se kuvapläjäys viime viikoilta...

Siilinpoikanen sairastaa

Ulkoleikeissä koko perheen voimin

 

Paras lelu juuri nyt: Brion leikkiuuni, kahviastiasto ja kasvikset

Tämän illan lukuhetki

Helgens lekrapport

Oj vad glad jag blir över att kunna göra sådana här uppdateringar på den här bloggen.  I lördags lyckades vi äntligen med att ordna en träff med mina/Adeles "öppenförskola"-vänner; de goa mammor och barn vi lärt känna på Skallbergets öppna förskola för ca ett år sedan. Vårvintern har inneburit mycket sjukdomar, flytt, resor, vardagsstress och annat som gjort att vi har haft svårt att hitta tillfällen då vi alla kunde träffas. Antingen har något eller några av barnen och/eller oss mammor varit sjuka eller så har våra tider krockat så att helt plötsligt hade flera månader gått sedan vi alla tre familjer kunde återförenas samtidigt. I lördags var det dags i vilket fall, och OJ så roligt vi hade det!

Adele, Lionel och den roliga elefanten

På eftermiddagar som den i lördags är det alldeles, alldeles underbart att vara förälder, vilket privilegium att få ta del av lek-bus-mys-humöret hos våra småttingar! Det byggdes lego, grejades, jagades, kördes leksaksbil, provsattes barnfåtölj, spelades innebandy, kastades bollar, busades och pussades. Att charmtrollet, 17 månader gamla Lionel har ett fint nytt rum FULLT av roliga leksaker var förstås en klar fördel. Både Adele och myskillen Lennon som är född på samma dag som hon inspekterade leksaksutbudet och valde sina favoriter; tältet och bollarna verkade gå hem hos Lennon medan Adele fattade tycke för köksleksaker och små djur.

"Jaga mig kompis!"

Jag har skrivit det förr, men upplevde det starkt även den här gången; när jag observerar min dotter i umgänget med andra barn är det ofta just vid sådana tillfällen hennes egenart framträder som tydligast. Häromdagen fick vi papper från förskolan som skulle fyllas i och återlämnas till avdelningen inför "riktig" förskolestart. I ett av pappren stod det "Beskriv ditt barn och hans/hennes personlighet", en begäran som plötsligt kändes väldigt svår att uppfylla. "Hon är väl som barn generellt är..." var första spontana tanken (och återigen kände jag att det där med moderlig intuition, det lär inte jag ha fått alls när jag blev förälder...;), men efter ett tag började jag och mannen skriva. "Utåtriktad, social, glad för det mesta" skrev vi, "nära till känslor", fortsatte vi, "kramig" kom det efter ett tag. "Stark vilja, uttrycker både sin frustration och sin glädje tydligt", kompletterades beskrivningen med utöver några andra attribut jag inte minns just nu. 

Det är KUL att leka!

Upp och ner i Lionels fåtölj

Och se, precis så kändes Adele i lekandet och busandet med de fina pojkarna i lördags. Båda grabbarna känns i sina grunduppsättningar som lite lugnare och lite försiktigare än vår tös, men minst lika lekglada, mysiga, och busiga på sina egna sätt! Ursäkta tonårsuttrycket nu, men så himla fina!! Hoppas verkligen det inte dröjer alltför länge innan vi och våra små får chans att umgås igen.

"Puss på dig vännen!"

Minä itte - iso tyttö?

Maaliskuun 18. päivä vuonna 2013. Olen hämärästi kuulevinani historian siipien havinaa - etkö sinäkin? Tänään  tapahtuu nimittäin jotain Mielettömän Mullistavaa ja Äärettömän Arkista: Prinsessa Ade-pade/Fröken Stinkypie aloittaa kouluttautumisuransa ja siirtyy äidin ja isin hoivasta Blåsbon (suomeksi Tuulenpesä, I love it!) päiväkodin tätien hellään huomaan.

Viime yö meni vähän harakoille, neiti Päiväkotilainen päätti herätä jo puolilta öin velliä vaatimaan ja sitten klo 6.20 päivän uusia haasteita vastaanottamaan. Lieneekö kyse ollut unenpuutteen pehmittämästä päästä vai muuten vain herkillä olevasta mielenalasta, mutta äippä vastasi kumpaankin tarpeeseen sen kummempia mukisematta ja roppakaupalla läheisyyttä ja huomiota antaen. Siinä me tytöt sitten istua törötimme puoli seitsemän aikaan aamiaispöydässä isi-papan kuorsatessa pidennettyjä kauneusuniaan makkarin puolella. Venyttelimme ja vetkuttelimme aamupalan syömisen kanssa, leikimme Ossi-nallen kanssa, luimme kirjoja ja vähän päivän lehteäkin ja nautimme yhdessäolosta.

Viikonlopun leikkisessioita

Hassua, miten tämä aamu saattoi tuntua erilaiselta muihin verrattuna, vaikka minun ja tyttäreni arki on jo useamman kuukauden ollut samanlaista: nähdään aamiaisella ja erotaan päivänsydämeksi, palataan töiden jälkeen hali- ja painisessioiden sekä leikkien pariin. Tuon tämän päivän päiväkotisession pituushan on kokonaista 1-1,5 h, ja vielä isukin kanssa, joten kovin radikaalista muutoksesta Adepaden arjessa ei vielä ole kyse. Silti ilmassa on lievää haikeutta, jännitystä, odotustakin.

Perjantai-illansuun After Play kavereiden Isabelin ja Elviran kanssa. Aikuisillakin oli kivaa;)

En ole sinänsä kovin huolissani oman pikku kullannuppuni pärjäämisestä Suuressa Maailmassa, sillä SosiaalisuusÖöpelimme on eri yhteyksissä ja kontakteissa niin tuttujen kuin uusienkin tuttavuuksien kanssa osoittanut suhtautuvansa oman itsensä ulkopuoliseen maailmaan innokkaasti, uteliaasti ja mielenkiinnolla uusia kokemuksia keräten. Mikä tässä lähinnä mietityttää on se, ettemme enää yhtä helposti saa mahdollisuutta pysyä kärryillä lapsemme arjen tapahtumista, pienistä ihmeistä ja edistysaskelista. Kun Miss Notinterestedinwalking eilen ensimmäistä kertaa seisoskeli pitkiä aikoja ilman tukea ja sitten aplodeerasi ihastuneesti omille taidoilleen (ks. kuvatodiste alta), äidin mielessä kävi ajatus "hitto jos se ottaa ensimmäiset kunnon askeleensa päiväkodissa..." ;)

"Minä seison taputapu"

 
Tällaistako tämä sitten on, päivähoitohommien aloittaminen? Luopumisen kirpeyttä, toisaalta suurta ylpeyttä, lievää haikeutta, uteliaisuutta, "olisinpa kärpäsenä katossa"-fiilistä? Kertokaapas, kokeneemmat tai samassa tilanteessa olevat! Postauksen päätteeksi vielä Neiti Minäitten omakätinen todiste siitä että "ihan varmaan pärjään päiväkodissa, luenhan mä jo Dagens Nyheteriäkin". Niitä käsiä sitten pestiinkin painomusteesta puhtaaksi oikein antaumuksella...

"Isi, mä luen tätä ihan itte"

Tillbaka

Och så blev det en månadslång bloggpaus helt utan att det var tänkt så. Man kan väl säga att livet kom emellan. Det har varit få tillfällen den senaste tiden jag hunnit eller orkat tänka på att skriva något - och visst var det en av premisserna som jag satte upp för mitt bloggande för snart ett halvår sedan: känner jag inte för det ska det inte finnas något inre tvång heller.

I berg- och dalbanan som kallas livet har det under denna period verkligen ingått både "ups and downs". Dubai-resan infriade alla förväntningar både jag och familjen hade; vi fick 10 dagar av sol, bad, värme, avslappning, gemenskap med familjen och några goda vänner, utan att förglömma goda middagar och det galna utbudet för shopping som Dubai hade att erbjuda. En paus från vardagen och från allt det tunga var något jag innerligt längtade efter precis före resan och den fick jag/vi också. Det gick förvånansvärt lätt att stänga av tankarna och bara vara. Blunda bakom solglasögonen och suga i sig välgörande värme, bygga små sandslott i vattenbrynet med lilltösen, sugas in i hennes glädje över att få slippa tjocka vinterkläder och plaska, plaska, plaska i det kristallklara, turkosa, alldeles perfekt tempererade vattnet. (I ärlighetens namn får både hon och jag erkänna att det var minst lika roligt - och lite mindre vågor - att leka med vattnet i hotellrummets badkar och i barnpoolen;)

På den andra fronten däremot... jag vill så gärna skriva att det hänt något bra, men så är inte fallet. Oron, rädslan, ovissheten, frustrationen, och orsakerna till dessa, allt finns kvar och lever sitt eget paralyserande liv. Känslorna åker mini-berg- och dalbana "on a daily basis"; man slits mellan hopp och förtvivlan och däremellan hamnar i perioder av någon slags utmattad känsla av att vara bedövad. När jag berättade till mamma häromdagen att jag emellanåt känner som om inget av detta vore sant, som om det hände någon annan och att jag svävade utanför och bara betraktade det som händer, tyckte hon sig känna igen känslan. Kanske handlar det om en försvarsmekanism? För visst är det övermäktigt emellanåt att ta in det faktum att någon man älskar och bryr sig om ska behöva lida så mycket.

Om knappa två veckor åker jag, mannen och lillfröken till Finland, en resa som jag både ser fram emot (det var länge sedan sist jag kände att jag borde bo där egentligen) och bävar inför. Det är alltid förenat med glädje att få åka till den forna hemstaden och träffa familjen och vännerna, men samtidigt innebär detta besök att allt det jobbiga kommer ännu närmare en - med tillägget att inget har förändrats kring mina möjligheter att agera och göra något åt situationen. Maktlöshet stavas känslan. För att inte tala om ilskan och frustrationen kring sjukvårdens tillkortakommanden, för visst har det även dykt upp sådana - så fullständigt onödiga i en redan pressad situation.

Om jag ska leta efter något positivt i allt detta får det ändå vara alla människors stöd och empati. Mitt i det eländiga har jag aldrig haft svårt att påminna mig om att det finns goda saker i livet. Att öppna sig och prata, gråta, låta ilskan komma, erkänna när man inte orkar, att finnas tillsammans i tystheten, allt detta för en framåt stund för stund, dag för dag. Och gör det lite lättare att acceptera att den framtid man blickar mot är osäker.

Lilla resenären

Anna lumen

Anna lumen
peittää kaikki alleen
Ajattelemattomat lauseet
Pistävät piikit
Vereslihalla olevat sielut

Anna lumen
kietoa vaippaan
Sulkea silmät
Peittää huolet
Silottaa säröt

Anna lumen
piilottaa kasvun siemen
Jouduttaa kevättä

Anna lumen
levähtää hetki

Anna lumen olla.

Kallsup utan flytväst

Berg- och dalbana eller kanske att man lyckas hålla sig flytande trots upprepade kallsup? Jag vet inte riktigt vilken metafor jag ska välja för att beskriva känsloläget den senaste tiden. Mest känner jag bara av att jag är mentalt trött, känslomässigt sliten, går på låga varv och har svårt att orka med.

Vardagen med alla sina obligatoriska sysslor gör ju sitt. Så länge som det behöver städas, skötas, lekas, lagas mat och matas, bytas, tvättas, rensas, handlas, plockas, diskas, osv. gnetar man på. Inte på autopilot, det skulle jag inte säga, snarare har jag varit mer närvarande i min vardag än på länge, nästan grävt mig in i sysslorna hur triviala de än må ha varit. Stressat över städningen och plockandet inför lägenhetsvisningarna, torkat den förkylda lilla näsan för femtielfte gången, vaggat i famnen på natten när den lilla inte kunnat sova, umgåtts med vänner, funnit mig själv fokuserad i arbetet och på så sätt mutat bort det som gjort upprepade försök att borra sig in i min själ.

Oron. Sorgen. Ilskan.

Men sedan kommer den där efterlängtade korta stunden för vila, kvällen då lillan äntligen läggs i tid så att jag - vi - ska få ha lite av den där berömda "egentiden". Och så landar man i den där tiden bara för att upptäcka att det är där som det mörka gömmer sig. Det som inte fått någon chans tidigare,  som legat och lurat i skrymslen och vrån av min tillvaro och emellanåt lyft sitt fula huvud som bara för att visa sig att det finns där. Så nu kommer det, oinbjuden, tar plats och sätter sig på bröstet på mig med ett hånflin. Och jag har inget att sätta emot.

"Låt dig sörja, släpp ut det" säger mannen. Jovisst, jag har liksom inget val. Men egentligen vill jag inte. Känner inte att dessa känslor tar mig någon vart. De förändrar ingenting, inget blir bättre av mina tårar. Sorgen är så... inte kontraproduktiv, men inte någon framåtförande känsla heller. Den saknar förändringskraft och det är just den kraften jag behöver.

Dessutom känner jag skuld. Skuld för den möjlighet jag har som han inte har. Jag kan stänga av, eller åtminstone försöka, jag kan muta bort det onda med vardagssysslor och få andrum på så sätt. Men frågorna kvarstår: vilken sorts rättvisa finns det i världen egentligen? Om våra biologiska liv nu styrs av genetik, hur kan två människor med samma utgångspunkter ha så olika förlopp i sina liv? Får han någonsin en "break"? Får vi som är "anhöriga" det?

Anhörig. Gillar inte ordet. Det klingar byråkratiskt, medlidsamt och samtidigt så lamt. Offerpositionen är inbakad i det, det är som om man redan gett upp. Bättre med nära och kära, de är ord som hamnar mycket närmare hur man känner sig, som jag känner gentemot honom. När och kär, trots att det är ett antal hundratals kilometer mellan oss just nu.

Och så har man gjort det. Brytit ihop och gått vidare, eller brytit ihop, skrivit av sig och gått vidare. Mot en ny dag då det återigen ska ätas, lekas, jobbas, plockas, lagas och matas. Det mörka hamnar i bakgrunden och man tar ett nytt grepp om de små tunna trådar av hopp som väntat på sin tur under den mörka stunden. Skulden skjuts åt sidan och ett utrymme för mer konstruktiva känslor öppnas upp. Att stötta, glädjas, leva och andas ihop. Man är flytande igen.

Axplock av kvällens känslor

Trött.
Ledsen.
Orolig.
Arg.
Vill så mycket, kan så litet.
Alltså: frustrerad.
Kluven.
Älskar.
Lycklig.
Tacksam.
Bär på en egendomlig skuldkänsla.
Lever i hoppet.
Behöver sova.
Imorgon är en ny dag.

God natt.

Förskolelycka och -sorg

Något överraskande fick vi igår beskedet om att Adele kommer att få börja på förskola fr.o.m. det datum vi önskat oss, dvs. 18 mars. Dessutom får hon börja på just den förskola som vi hade som första alternativ, och som vi hört mycket gott om. På en dag då vi precis fått höra två "nej" från två olika förskolor och börjat förbereda oss för en kämpig tillvaro med massor av samtal till kommunen och till de privata alternativen innan allt skulle vara klart var lyckan förstås total när samtalet från placeringsassistenten kom. Men de lätta stegen jag färdades med tillbaka till jobbet (från ytterligare en av förskolorna där vi var på besök "förgäves") omvandlades ganska fort till lite tyngre.

Förskola alltså... ska vår lilla tös börja på förskolan nu? Är det verkligen sant att det nästan är dags för det? Stegvis ersattes lyckokänslorna med oroliga funderingar kring hur detta ska gå. Jovisst, det är två månader kvar till 18 mars, men en slags "it's the end of an era"-känsla kröp innanför västen med en övertygande kraft. Om två månader kommer Adele att tillbringa större delen av sina dagar på en förskola. Med andra ord: ingen av oss kommer att vara hemma med henne, ta hand om henne, se till att hon är glad och nöjd, leka, bråka, söva, mata, busa, kramas, pussas, trösta, gosa... Ja, ni ser vart det här bär åt. Mitt i "vi måste hitta en förskoleplats"-hetsen hade jag helt och hållet glömt bort de sentimentala aspekterna med att överlämna sitt barn i främmande människors händer.

Tankebanorna jag hamnat in i förstärktes rejält av att en kollega (jobbar man bland forskande pedagoger så är det väl oundvikligt...) idag ställde för mig den något oväntade frågan: hur många timmar ska hon vara på förskolan då? Öö.. ööö... ööö.. jag vet inte. Vi har väl hoppats på att kunna arbeta heltid båda två från och med april och inte ännu ägnat någon tid åt planering på detaljnivå. Jag brukar känna mig trygg i hur vi löser saker och ting i vår familj och därmed även våra föräldraroller och har inte heller haft några större tendenser att drabbas av osäkerhetsattacker, men nu var en sådan ett faktum. "Vi-är-dåliga-föräldrar-som-inte-har-en-plan-för-framtiden-och-om-vi-har-en-plan-är-det-något-fel-med-den" snurrade det runt i huvudet samtidigt som jag hyfsat övertygande konstaterade till kollegan: "Vi har inte haft det som utgångspunkt att jag måste gå ner i deltid", varvid kollegan förstås kontrade med att "Nej just det, det kan ju din man också göra". Hmmm... jovisst, men...

"Här kommer jag med min gåvagn"

"Men" i det här fallet är tveksamheten kring normen som säger att heltidsarbetande föräldrar och glada och nöjda barn är en ekvation som inte går ihop. Vad jag har svårt för är den fastspikade inställningen som går ut på att ett litet barn inte kan må bra av att vara "länge" (hur detta definieras beror väl på...) på sin förskola och att man som förälder som regel gör fel genom att lämna sitt barn där fler än X timmar ("X" definieras återigen olika av olika förståsigpåare, alltifrån 3 till 8 brukar det vara). Vårt sätt att närma sig denna "problematik" har varit "oproblematiskt" - i alla fall fram tills nu; vi tar det som det kommer, har vi sagt (en inställning som är helt klart ett resultat av snart 12 års gemensamma liv med den underbart bekymmerslöse mannen som är Adeles pappa; utan honom skulle jag ha oroat mig mycket mer).

Visar det sig vid inskolningen att Adele inte trivs på förskolan, med de andra barnen, med rutinerna och med personalen - då tar vi tag i problemen istället. Visar det sig att dagarna på förskolan är för långa, att hon agerar utåt antingen hemma eller på förskolan eller både och - då tar vi tag i det. Kanske får någon eller båda av oss gå ner i arbetstid eller till och med gå hemma med henne i några månader till, men någonstans måste jag väl tro på att vi kan lösa problemen när /om sådana uppstår. Med våra flexibla arbetstider borde det ändå vara möjligt att lämna lite senare och hämta lite tidigare utan något "megakrångel" och en fullständigt genomtänkt "grand plan" - hoppas jag.

Så, när jag nu fått häva ur mig lite oro och frustration tänker jag försöka återgå till den positiva tanken där alla dessa grubblerier fick sin början. Vi har fått en förskoleplats, och dessutom på en förskola som i alla fall ryktesvägar verkar väldigt bra. Nästa vecka ska vi dit och hälsa på, förhoppningsvis blir det ett besök som snarare dämpar oron än utökar den. Det är härligt, men även vemodigt att se sitt barn växa, för varje ny händelse som sker och färdighet hon förvärvar sig är en påminnelse om att tiden som varit aldrig kommer att komma tillbaka - samtidigt är det helt fantastiskt att se hur hon utvecklas, upptäcker världen och omvandlas från en bebis till en liten person. Vår alldeles underbara dotter! 

Fröken "Jag snodde en chokladpralin" häromdagen. Undrar om förmågan att nalla godis på något sätt korrelerar med förskolemognad? ;)

Arkea ja juhlatuulta

Olipa kerran lauantaiaamu, isän nukkumavuoro ja äipän ja ipanan leikkisessio jälkimmäisen omassa huoneessa. Tai oikeammin:  levottomasti nukkunut haukotteleva mamma, joka yritti lauleskella suomenkielisiä lastenlauluja, mutta totesi että ilman hunajateetä käynnistetyllä flunssan jälkeisellä aamuäänellä ei pitkälle pötkitä. Sitä paitsi sitä pientä ihmistä näytti joka tapauksessa kiinnostavan enemmän hoitolaukun sisällön levittäminen lattialle, kirjojen selailu ja käsinukkelampaalla leikkiminen. Siksipä äiti vaikeni ja yritti myös vaientaa sen huonoa omatuntoa kasvattavan äänen, joka naputti suomen kielen kuulemisen tärkeydestä Adelelle. Ja ajatteli, että jospa ei tehtäisi tästä kaksikielisyyshommasta suorituskeskeistä, ei ainakaan tänään...

Sellainen oli lauantaiaamumme ja hiljaisten leikkien lomaan mahtui siis vähän blogipostauksen kirjoittamistakin ennen isipapan herättelemistä ja juhlatunnelmaan siirtymistä. Viikonlopulle oli siis tiedossa ihan jotain muuta kuin suorittamista. Adelen virallista 1-vuotispäivähään vietettiin uudenvuoden aattona Suomen mummolassa, tai oikeastaan uudenvuodenpäivänä sukulaisten voimin. Isot kutsut pienelle tytölle, mutta myös mainio syy ja tapa nähdä sukulaisia. Pohdin pitkään sitä, että olisin halunnut juhlia tyllerömme ensimmäistä syntymäpäivää sinä virallisena syntymäpäivänä ihan omassa kodissa, mutta aikataulukysymykset joulun ja uudenvuoden osalta osoittautuivat sellaiseksi Rubikin kuutioksi, että päätin luopua turhista elämää monimutkaistavista ambitioista. Sitä paitsi; pikkuapinan ensimmäisen elinvuoden täyttymistä kannattaa kuhlia useampaan kertaan, eikö vain? Siispä lauantaina oli kalaasien aika, vaikkakin hieman aiottua suppeammassa mittakaavassa selkäongelmieni, tilanpuutteen ja suhteellisen spontaanin organisoinnin vuoksi.

Pakollista ilmapalloräpläystä ;)

Niinpä laitoimme iltapäivällä kahvipannun porisemaan, katoimme pöytään suklaakakkua, cake popseja ja ihan oikean sitruunatäytekakunkin, kiinnitimme oveen ne perinteiset ilmapallot lastenkutsujen merkiksi ja heittäydyimme koko perhe hetkeksi juhlatunnelmaan. Joukko Adelen pieniä ystäviä tuli käymään, lahjoja jaettiin ja leikkejä leikittiin. Tuntui juhlavalta ja samalla kovin ihanan loogiselta, että pikku tyllerömme on jo yksivuotias! Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin (varsinkin näin arkisena maanantai-iltana..)

Cake popseja!

Suklaakakkua

Maailman vahvin nalle-lahjapalapelin tarkastelua