On hanget korkeat nietokset...

... vaan joulu, joulu on meillä (ihan kohta, jippii!).

Tämän vuoden viimeinen työpäivä vetelee viimeisiään ja jostain kumman syystä harhauduin muutaman tunnin litterointisession jälkeen aivojani tuulettamaan tänne blogiin. Tai siis... syyhän on se, että keskittymis- ja motivoituneisuusaste alkaa olla niin matalalla, että on jota kuinkin turhaa yrittää enää saada mitään järkevää aikaiseksi. Niinpä loppuiltapäivän suunnitelmiin kuuluvat enää työpöydän järjestämis- ja tyhjentämisprojekti (nyt kun vihdoin saan hissipöydän selkäkipuja ehkäisemään), "viimeiset sutaisut"-tyyppinen katsaus tutkimusaineistotietokantaani sekä sen tuiki tärkeän "Jatka tästä loman jälkeen"- lappusen kirjoittaminen. Lappusen tavoitteena on ehkäistä tämän tyyppistä haahuilua sitten loppiaisen jälkeen, kun palajan takaisin sorvin äärelle. Saas nähdä, miten onnistuu...;)

Hangista ja nietoksista puheenollen, luonto tarjoaa todella parastaan, jotta me kiireen keskellä elävät ihmiset pääsisimme pikku hiljaa joulutunnelmaan. Västeråsin talvi on muuttanut tapansa sitten 2000-luvun alkuvuosien, ja tarjoaa nykyään lunta ja pakkasta miltei keskisuomalaiseen malliin. Eilen töistä lähtiessä sovimme treffit työpaikkani kulmille miehen ja jälkikasvun kanssa ja tarvoimme sitten yhdessä kevyessä lumisateessa kotia kohti lastenvaunuinemme ja pyörinemme. Matkantekoon liittyi tietty määrä haasteita, etenkin kun aloimme lähestyä kotikatuamme... en nyt välttämättä halua liittyä kunnan ja kiinteistönomistajien auraustaitoja (äänekkäästi) kritisoivaan joukkoon, sillä talveen kuuluu mielestäni tietty määrä lunta, mutta mutta... Pariin otteeseen kävi mielessä että lastenvaunujen ja polkupyörän sijasta olisi pitänyt panostaa pulkkaan ja lumikenkiin. Hämmentävää on lähinnä se, miten suhteellinen lumen määrä on paikasta riippuen. Mälarinlaakson/Västeråsin "PALJON LUNTA, ei ehditä auraamaan" on Jyvässeudun "pikku lumisade ja vähän kohotusta olemassa oleviin penkkoihin".Vai kultaako aika muistot meikäläisenkin päässä?

Isompien teiden auraustilannetta pääsemme tutkiskelemaan lähempää heti huomenna, kun Volvomme keula suunnataan kohti Smoolantia ja Adelen toista mummolaa. Tiedossa on vajaan viikon jakso Ulla-mummon lihapatojen äärellä, Staffan var en stalledräng-fiiliksissä. Sen jälkeen parin päivän paussi omassa kodissa ja vuoden päätteeksi sekä sen toisen aluksi vajaa viikko Jyväskylässä omien vanhempieni luona. Huomaan olevani  lähdössä tähän joulun ja uuden vuoden viettoon jollain tapaa vähän ristiriitaisin miettein.

 
Toisaalta fiilistelen jo etukäteen ensimmäistä joulua oman lapsen kanssa, ja odotan tietysti innolla myös Adelen ensimmäistä syntymäpäivää - mutta samaan aikaan tiedän että jatkuva reissun päällä oleminen ja vieraissa (vaikkakin tutuissa) nurkissa asuminen väsyttää ja kuluttaa, eikä loma välttämättä tule tuntumaan lomalta. Mielessä kummittelevat todennäköisesti vähän liiankin vahvoina muistot edellisiltä käynneiltä niin Jönköpingissä kuin Jyväskylässäkin, joista ensimmäistä sävytti remonttikaaoksen ja jatkuvan kaatosateen keskellä eläminen ja jälkimmäistä viikon sairasteluputki. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä...

Niin kai se on, että juhlapyhien viettoon, matkailuun, perheen ja sukulaisten kanssa olemiseen, jne, pitää opetella suhtautumaan uudella tavalla nyt kun meitä  Gynneläisiä on kolme. Oman kodin rutiinit ovat helppoja pyörittää juuri siksi, että olemme tarkoituksella tai huomaamatta totutelleet elämään "meidän tavoin" kuluneen vuoden aikana. Muissa kuvioissa mennään sitten muilla tavoin, sopivasti luovien ja luovasti eloa organisoiden. Joulun ja uuden vuoden tunnelmat syntynee joka tapauksessa yhdessäolosta, kanelin tuoksusta, lumileikeistä, ruuanlaitosta, ilotulitusraketeista ja monista rakkaista naamoista ympärillä.

Sitä paitsi; ensi vuonna on toivon mukaan niin, että joulua vietetään jonkinmoisen klaanin kanssa Västeråsissa, meidän Uudessa Isommassa Kodissa. UIK:ia ei ole vielä löytynyt, mutta tämän viikon projekteihin on kuulunut nykyisen asumuksen kuvaaminen myynti-ilmoitusta varten. Eli lähtökuopissa ollaan!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta erityisesti sinulle, joka olet jaksanut lukea tänne asti! 

 

Rusningstid?

På finska pratar man om "rusningsåren" mellan 30 och 40 när livet är som mest hektiskt med små barn, karriärambitioner, bostadsbyten och annat som hör denna tid till. Något åt det hållet känns det emellanåt även för oss, trots att hämtaochlämna-stressen ännu ligger framför för vår familj. Jag nu har jobbat i 1,5 månader och börjar känna mig ganska varm i kläderna vad gäller arbetet. Det är verkligen lätt hänt att man sugs in i arbetet och glömmer bort allt utanför det - emellanåt ett måste för att kunna föra sina tankar kring det vetenskapliga vidare, men även något överraskande med tanke på hur fullkomligt jag levde mig in i en helt annan identitet bara för 6 veckor sedan.

Efter att arbetsdagarna är slut är det "hem så snabbt som möjligt" som gäller, jag vill ju hinna tillbringa så mycket tid som möjligt med A och C så länge den förstnämnda är vaken. Här någonstans blir det väl också fel ibland...trots mycket vilja och goda avsikter har man inte alltid tålamod med en trilskande unge vid middagsbordet eller så hamnar vi vuxna ibland på kollisionskurs med varandra. Jag måste nog erkänna att jag fortfarande känner att den otåliga person jag är har nog tränats mer i tålamod på golfbanan än vad som varit resultat av föräldraskapet. Jag är fortfarande otålig, vill att saker och ting ska gå fort och smidigt, och blir frustrerad när det inte blir så, men jag försöker bli bättre.. I promise!

Nu tror jag i och för sig att den stressiga känslan jag går och bär på delvis beror på årstiden, såhär 10 dagar före julafton är det väl ganska få som känner sig fullkomligt avslappnade i sin vardag. Det är mycket som man ska hinna med på dygnets 24 timmar; arbeta, umgås, sova, handla, laga och äta mat, ta hand om hemmet, förbereda bostadsförsäljning, ordna med julklappar, planera resor inför julledigheten och inte minst älska och leka. Det är lätt att känna sig otillräcklig men även låta sig ta in känslan om att det är så här livet är: fullt, rörigt och alldeles underbart.

Nu får jag nof rusa vidare... mot tandborsten, nattlinnet och sängen. Ibland är det svårt att gå och lägga sig i tid men helgens planerade aktiviteter förordar någorlunda bra nattsömn... I bilden nedan förbereder fröken A framtida rusningar nedför pulkabacken. Torrträning är det som gäller!

Joulukuuta ja säpinää

Joulukuu tulla tupsahti melkein huomaamatta ja nyt on jo Annan päivä, yksi omista joulun odotukseni pienistä pysäkeistä matkalla sitä suurta juhlapäivää kohden. Bloggaaminen on ollut viime aikoina paitsiossa sekä työ- että arkikiireiden vuoksi. Perheemme on vihdoin terveiden kirjoissa, mutta työnsarkaa on riittänyt silti niin kotona kuin työmaallakin. Viimeistelen parhaillaan yhtä väitöskirjani artikkeleista ja olen siinä ohessa pyörähdellyt päiväseltään työmatkoilla Örebrossa niin ohjaustapaamisissa kuin symposiumissakin. Aikaiset aamut, pitkät päivät, pakkaskelit, lumimyrskyt ja jumiin jäävät junat = minimaalisesti aikaa muihin kuin aivan pakolliseen. Kotikentällä työtä teettää suunnitelmissa oleva asunnon vaihto; olemme pikku hiljaa ryhtymässä uuden kodin etsintäpuuhiin aivan toden teolla, ja sitä ennenhän pitäisi tietysti saada tämä nykyinen myyntikuntoon... Phuuuh!

Näiden enemmän tai vähemmän pakollisten velvollisuuksien ja velvotteiden lisäksi olemme ehtineet viettämään myös vilkasta seuraelämää koko perheen voimin :) Kirjoitin varmaan joskus aiemmin, että olen tehnyt nelipäiväistä työviikkoa viime ajat, ja nauttinut samalla mahdollisuudesta saada olla perheen ja ystävien kanssa muulloinkin kuin viikonloppuna. Tällä viikolla sain onnellisen sattuman kautta ajoitettua vapaapäiväni Suomen itsenäisyyspäivälle. Näissä ruotsalaisissa maisemissa tosin itsenäisyyspäivän juhlallinen, harraskin tunnelma unohtuu aika helposti. Niinpä Gynnenkin perhe ajautui Erikslundin ja IKEAn kulutushelvetteihin sinänsä oikein viihtyisää joululounasta nauttimaan, mutta täytyy todeta, että siitä vilinästä olivat sotilasparaatit, Sibeliukset ja isänmaallisuus aika kaukana. Illalla sentään sytytin kaksi kynttilää keittiön ikkunalle ja katsoa tapitin Linnan juhlia TV Finlandilta, niin kuin valtaosa kotimaankin tv-yleisöstä. Sitä kautta sain fiilistellä edes aavistuksen verran suomalaista itsenäisyyden juhlinnan tuntua. Mielessä häivähti muistot Ruotsissa asumiseni ensi vuosilta ja ajatus siitä, että pitäisi jälleen tarttua tuolloin viriteltyyn traditioon, jolloin söimme ystävien kanssa hirvipaistia, poronkäristystä, lakkaparfait'a tai jotain muuta suomalaiselta maistuvaa aina itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Suomalaista fiilistä olemme tosin saaneet tuntea melkein yltäkylläisesti viime aikoina :) Viime sunnuntaina olimme glögi-/kahvikekkereillä aivan uusien tuttavuuksien luona. Västeråsista ja lähiseudulta löytyy kuin löytyykin joukko suomalais-ruotsalaisia perheitä, joiden jälkikasvu on lähellä oman pienen prinsessamme ikää. Oli kerrassaan hämmentävää, mutta ennen kaikkea hurjan hauskaa tavata ihmisiä, joiden perheiden kokoonpano ja kieliasetelmat olivat aivan omamme kaltaisia. Saman porukan kanssa tutustuminen jatkui nyt perjantaina, kun olimme pikku-Augustin yksivuotiskekkereillä äiti-Lauran ja isä-Kristofferin luona. Eilen puolestamme piipahdimme maaseutumaisemassa glögiä maistelemassa perhevalmennusporukkamme kanssa ja saimme illalla vielä Adelen lemppariaikuisen "Jenni-tädin" vieraaksi. Sosiaalista sutinaa hyvässä hengessä, mutta tänään on pakko hiljentää tahtia ja satsata jälleen oman kodin laittamiseen. Valokuvaus, asunnon näyttö ja muuttaminen siintävät jo mielessä vaikka uutta kotia ei vielä olekaan löytynyt. Hemnet-surffaamisen lisäksi aion ehtiä iltapäivällä kauneimpia joululauluja laulamaan.


Tähän loppuun vielä meidän oman joulutonttumme terveiset Ikeasta. Joulupöydän punajuuripihvit olivat mäm-mäm-mäm! :)