Iso tyttö

"Äiti, minä olen iso tyttö" kuuluu lausuntoihin, joita meillä kuullaan nykyään aina silloin tällöin. Minulla on tämän kohta 2 vuotta ja 9 kuukautta kestäneen vanhemmuuteni aikana ollut vähän ristiriitainen suhtautuminen lapsen "isouteen" vetoamiseen. Olen jostain syystä vastustellut kaikenlaista kasvamiseen ja kehittymiseen liityvää hoputtamista noilla "eihän isot tytöt nyt tee noin", "kyllä sinä osaat, olet jo iso", yms. tyyppisillä lausahduksilla - mielessä lähinnä ajatus siitä, että kasvaa se lapsi isoksi hoputtamattakin ja että lapsuusvuodet menevät joka tapauksessa aivan liian nopeasti.

Ja vaikka varmaan olen kehotellut, hoputellut, joskus painostanut ja sortunut kiristykseen ja lahjontaankin,  niin "sinä olet iso tyttö"-sanat eivät päätyneet fraasivarastooni ennen kuin vasta aivan viime aikoina. Pottaharjoittelusta oli nimittäin tulossa tämän mamman päässä melkein ylitsepääsemättömän turhauttava juttu, kun pikkuneiti aivan selvästi hallitsi homman, mutta vastusteli sitä syystä tai toisesta aina tilaisuuden tultua. Idealistinen mamma-mieleni suunnitteli että käyttäisimme kesän lämpimät kelit vaipattomana juoksemiseen ja syksyn alettua - simsalabim! - meillähän olisi "kuiva" lapsi! Realistisempi ihminen olisi tajunnut jo etukäteen, että ulkomaanmatkojen, muuttokuvioiden ja muiden huomiota ja voimia vieneiden kuvioiden lomaan ei nyt ihan tuosta vaan heitetä yhtä siisteyskasvatuksen aikaavievintä osa-aluetta.

Niinpä syksyn alettua mietin pääni puhki miten neidin tahtotila potalla käymistä kohtaan saataisiin täsmäämään ns. kompetenssin suhteen. Meillä kun on kuitenkin pitkin kevättä tehty jos jonkinmoisia asioita niin pöntölle kuin potallekin vähän fiiliksen ja innostuksen mukaan. Hetken aikaa oli olemassa riski, että tästä tulee Elämää Suurempi Ongelma, mutta jokin aika sitten, vähän kuin varkain, tämä mamma teki päätöksen: Nyt mennään eikä meinata. Ensin ryhtiliike säännöllisen vessamuistuttelun suhteen, sitten paikalliseen vaatekauppaan pikkuhousuostoksille ja lopuksi ne epämukavat sanat omaan suuhun: "nämä ovat isojen tyttöjen pikkarit" sekä "isot tytöt käy potalla, eikä tee pisua vaippaan".

Tänään, reilua viikkoa myöhemmin (ja tähän se simsalabim todellakin kuuluisi!) pikkuneiti useinmiten suorastaan ryntää potalle, silloin kun sitä ehdotetaan ja ennen kaikkea muistaa yhä useammin kertoa itse että on aika käydä vessassa. "Pikkarit" ovat juuri nyt ehkä maailman paras vaatekappale (ok, ok, tyllihameen jälkeen..), varsinkin kun niissä on pilkkuja/pupuja/pöllöjä/kissoja/Minni/jne. Onnettomuuksia sattuu, totta kai, ja yökuivuuteen on vielä piiitkä matka, mutta ehkä parasta koko prosessissa on ollut jotenkin maagiselta tuntuva asenteenmuutos sekä äidin että tyllerön päässä ja se, että sanasta "iso" on tullut kerta heitolla positiivisilla konnotaatioilla varustettu. "Iso tyttö" ei ole enää pelkästään hoputusta vaan ylpeyden aihe. "Iso tyttö" on muuten jo niin iso, että pyöräilyhommatkin ovat alkaneet kiinnostaa viime aikoina entistä enemmän...;)

Spöket Brorsan

Till och från under de senaste månaderna har jag känt att det varit svårt, eller i alla fall svårare än tidigare att skriva något om Ville. Det gällde under hela sommaren, men den senaste tiden har hans närvaro och hans frånvaro återigen blivit mer akuta.

Och inget konstigt med det, med alla dessa "för ett år sedan"-dagar; för ett år sedan jag rusade till Jyväskylä för att hinna ta avsked, för ett år sedan våra sista ord till varandra, för ett år sedan dessa overkliga dagar i bubblan på sjukhuset, för ett år sedan då den oundvikliga döden kom, för ett år sedan han inte längre fick fira sin födelsedag. Nu är det väl bara ett till sådant där "för ett år sedan" som kvarstår; begravningsdagen. Därefter, eller redan nu, är det en annan tidsräkning som gäller.


Sorgen. Den ser annorlunda ut nu. Den är stillsammare och lugnare än före döden. Den erövrar inte hela mitt livsutrymme, breder inte ut sig över alla andra tankar och känslor, dominerar inte så fullständigt att jag inte kan känna något annat.

Allt har dock inte förändrats. Känslan av orättvisa finns kvar. En uns av ilskan också. Men ändå, någonstans börjar jag komma till någon slags acceptans. Börjar rekapitulera inför det oundvikliga, det som redan skett, det som vi aldrig hade något val om.

Sorgen har fått en ny vän, en likvärdig kamrat, nästan som en tvilling.

Saknaden. Den triggas igång av de mest oväntade sakerna, små minnesbilder, plötsliga möten med den bror jag en gång hade. Eller har. Jag vet inte längre vad jag ska använda för tempus. Han finns där, men ändå inte. Ibland gillar jag tänka på att det är han som är "spöket" som Adele pratar så ofta om numera och som hon är både smårädd för och småförtjust i. Tanken om att han hittat till vårt nya hem, ser hur vi har det, visar sig för Adele och busar lite... ja, trots allt det irrationella finns det något trösterikt i det. Kram på dig, Spöket Brorsan <3

Vuoden kierto

Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä, kun lähdit samettisemmille viheriöille golfia pelaamaan. Joskus tuntuu että olisi niin mahtavaa saada olla mukana - mutta enimmäkseen toivon, että olisimme voineet jatkaa mailojen heiluttelua maallisilla golfkentillä vielä vuosikaudet.

Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan edes tiedä, mitä tähän kirjoittaisin, vaikka haluankin sanoa jotain. Sulle tai maailmalle tai ihan vain itselleni. Ei tee mieli naputella mitään patetiaa uhkuvaa muistokirjoitusta, mutta huomaan että suhun ja poislähtöösi kohdistuvan tunteiden, ajatusten ja tuntemusten sekasotkusta ei oikein meinaa saada mitään muutakaan aikaiseksi. Ja taas toisaalta... patetia ei oikein koskaan ollut sulle sopiva tyylilaji ;)

Samalla totean, että kyyneleitä tässä nieleskellään joka tapauksessa, oli teksti ja sen sisältö mitä tahansa. Tai siis ei nieleskellä, vaan vuodatetaan. Mutta se sallittakoon.

Viime päivinä ajatukset ovat harhailleet viime syyskuun alun päivissä. Nopea lähtö Ruotsista ja saapuminen Jyväskylään "ajoissa", helpotus siitä että ehdimme vielä sanomaan hyvästit ja olemaan lähellä.  Sairaalassa vietetyt tunnit, odotus, tietynlainen rauha ja levottomuus yhtä aikaa, kokemus erillisyydestä suhteessa ympäröivään maailmaan. Adelen palapelin peluu huoneesi lattialla - välillä mietin, olitko jo puolittain jossain pilven reunalla seuraamassa niitä puuhia. Joukko sumuisia muistoja joista osa on jo alkanut haalistua, kun taas toiset pullahtavat mieleen kristallinkirkkaina. Ja ne omituisimmat nousevat pintaan yöllä unen ja valveen välimaastossa.

Vuoden takaiset tapahtumat ovat tässä kirjassa todellakin luku sinänsä. Niitä lukuja on sen jälkeen kirjoitettu monen monta, muunlaisiakin. Juuri nyt en koe edes jaksavani ajatella syksyä ja alkutalvea, lieneekö jonkin sortin suojelumekanismi, mutta syvimpään kaipaukseen palaaminen edes muistelon tasolla ei vain tunnu millään lailla hedelmälliseltä. Ymmärrät varmaan. 

Toivon kuitenkin, ettet liikaa ole joutunut huolehtimaan meistä, jotka jäljelle jäätiin. Tiedän, että kannoit huolta etukäteen - ja varmaan syystäkin, mutta kulunut vuosi on näyttänyt meille sen että elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ikävä tuskin poistuu koskaan, mutta sen lamauttava vaikutus on asteittain vähentynyt ajan mittaan. Sen pahimpina hetkinä saatan vieläkin käydä ihmeellistä päänsisäistä kaupantekoa, jossa yritän saada sut takaisin - päiväksi, vuodeksi tai loppuelämäksi - hinta vaan tuntuu olevan niin käsittämättömän korkea, ettei humanistin palkka tule koskaan riittämään siihen.

Vielä yksi ajatus mielen perukoilta. Adeksi on puhunut meidän elokuisen muuton jälkeen enenevässä määrin kummituksista. Jutut menee yleensä tyyliin "Oi, tuolla on kummitus! (osoittaa jonnekin huoneen nurkkaan silmät selällään, suu "oona")... ei se haittaa, se on kiltti kummitus!" Niin, kiva siis tietää että olet löytänyt meidän uuteen osoitteeseen. Näyttäydypä meillekin joku päivä.

Halauksia, rakas Vee.