Allhelgonafton

Ikväll har jag blivit påmind om hur min sorg kring Ville är och i vilken fas den befinner sig. Den är tyst, den är privat, och den skyr tillfällen där jag inte har kontroll över den.

Sitter i bilen när jag skriver detta, har precis återvänt från kyrkogården och försöker hämta mig från "chocken" en allhelgonafton på en överfull minneslund innebar. Efter en trevlig dag med vänner begav jag mig till Hovdestalund med en ask tändstickor och två gravljus, en för Ville och en för Adeles farfar. Längtan efter att få samla sina tankar och känslor i tystnad och att bara se över havet av brinnande ljus fanns där. Vädret lite småruggigt och blött, precis som för ett år sedan då vi hade en fin stund i minneslunden, lyssnandes på regndropparnas dans mot gravljusens hattar.

Ikväll var stämningen annorlunda; parkeringen överfull, människor, barn, hundar överallt längs gångvägen till minneslunden och däri. En stämning präglad av pliktskyldiga "nu går vi och tänder ljus, det hör till". Jag märker en känsla av obehag som stiger för varje steg jag tar närmare platsen jag tidigare funnit så rofylld. Drabbas av en febrig längtan av att fly, samtidigt som jag känner hur tårarna stiger i ögonen på mig. Fortsätter framåt. Jag vill också tända ljus för den som lämnat oss, den jag saknar, men det känns så obeskrivligt fel att göra det mitt bland alla dessa glättigt pratande människor, för vilka besöket på kyrkogården verkar vara lika med den klassiska lördagsturen till shoppingcentret.

Det är där och då det slår mig, i konflikten mellan sorgens olika uttryckssätt, när jag stressat tänder mina ljus, tittar på dem en sekund och sedan flyr därifrån när tårarna börjar rinna. Jag har vandrat en lång bit ifrån den tiden då min sorg var offentlig och på ytan. Nu är den något som inte passar in, inte lämpar sig i offentlighetens ljus. Jag vill sörja själv, utforska den privat, jag vill kunna stuva undan den när det "inte är läge". Och jag är långt ifrån att kunna ta så lätt på den att en allhelgonafton på kyrkogården skulle kunna kännas som en "walk in the park".

Ikävä sua, isoveli. Kuvan kynttilä on meidän omasta pihasta, olisin niin mielelläni näyttänyt sulle tämän kodin.

Iso tyttö

"Äiti, minä olen iso tyttö" kuuluu lausuntoihin, joita meillä kuullaan nykyään aina silloin tällöin. Minulla on tämän kohta 2 vuotta ja 9 kuukautta kestäneen vanhemmuuteni aikana ollut vähän ristiriitainen suhtautuminen lapsen "isouteen" vetoamiseen. Olen jostain syystä vastustellut kaikenlaista kasvamiseen ja kehittymiseen liityvää hoputtamista noilla "eihän isot tytöt nyt tee noin", "kyllä sinä osaat, olet jo iso", yms. tyyppisillä lausahduksilla - mielessä lähinnä ajatus siitä, että kasvaa se lapsi isoksi hoputtamattakin ja että lapsuusvuodet menevät joka tapauksessa aivan liian nopeasti.

Ja vaikka varmaan olen kehotellut, hoputellut, joskus painostanut ja sortunut kiristykseen ja lahjontaankin,  niin "sinä olet iso tyttö"-sanat eivät päätyneet fraasivarastooni ennen kuin vasta aivan viime aikoina. Pottaharjoittelusta oli nimittäin tulossa tämän mamman päässä melkein ylitsepääsemättömän turhauttava juttu, kun pikkuneiti aivan selvästi hallitsi homman, mutta vastusteli sitä syystä tai toisesta aina tilaisuuden tultua. Idealistinen mamma-mieleni suunnitteli että käyttäisimme kesän lämpimät kelit vaipattomana juoksemiseen ja syksyn alettua - simsalabim! - meillähän olisi "kuiva" lapsi! Realistisempi ihminen olisi tajunnut jo etukäteen, että ulkomaanmatkojen, muuttokuvioiden ja muiden huomiota ja voimia vieneiden kuvioiden lomaan ei nyt ihan tuosta vaan heitetä yhtä siisteyskasvatuksen aikaavievintä osa-aluetta.

Niinpä syksyn alettua mietin pääni puhki miten neidin tahtotila potalla käymistä kohtaan saataisiin täsmäämään ns. kompetenssin suhteen. Meillä kun on kuitenkin pitkin kevättä tehty jos jonkinmoisia asioita niin pöntölle kuin potallekin vähän fiiliksen ja innostuksen mukaan. Hetken aikaa oli olemassa riski, että tästä tulee Elämää Suurempi Ongelma, mutta jokin aika sitten, vähän kuin varkain, tämä mamma teki päätöksen: Nyt mennään eikä meinata. Ensin ryhtiliike säännöllisen vessamuistuttelun suhteen, sitten paikalliseen vaatekauppaan pikkuhousuostoksille ja lopuksi ne epämukavat sanat omaan suuhun: "nämä ovat isojen tyttöjen pikkarit" sekä "isot tytöt käy potalla, eikä tee pisua vaippaan".

Tänään, reilua viikkoa myöhemmin (ja tähän se simsalabim todellakin kuuluisi!) pikkuneiti useinmiten suorastaan ryntää potalle, silloin kun sitä ehdotetaan ja ennen kaikkea muistaa yhä useammin kertoa itse että on aika käydä vessassa. "Pikkarit" ovat juuri nyt ehkä maailman paras vaatekappale (ok, ok, tyllihameen jälkeen..), varsinkin kun niissä on pilkkuja/pupuja/pöllöjä/kissoja/Minni/jne. Onnettomuuksia sattuu, totta kai, ja yökuivuuteen on vielä piiitkä matka, mutta ehkä parasta koko prosessissa on ollut jotenkin maagiselta tuntuva asenteenmuutos sekä äidin että tyllerön päässä ja se, että sanasta "iso" on tullut kerta heitolla positiivisilla konnotaatioilla varustettu. "Iso tyttö" ei ole enää pelkästään hoputusta vaan ylpeyden aihe. "Iso tyttö" on muuten jo niin iso, että pyöräilyhommatkin ovat alkaneet kiinnostaa viime aikoina entistä enemmän...;)

Spöket Brorsan

Till och från under de senaste månaderna har jag känt att det varit svårt, eller i alla fall svårare än tidigare att skriva något om Ville. Det gällde under hela sommaren, men den senaste tiden har hans närvaro och hans frånvaro återigen blivit mer akuta.

Och inget konstigt med det, med alla dessa "för ett år sedan"-dagar; för ett år sedan jag rusade till Jyväskylä för att hinna ta avsked, för ett år sedan våra sista ord till varandra, för ett år sedan dessa overkliga dagar i bubblan på sjukhuset, för ett år sedan då den oundvikliga döden kom, för ett år sedan han inte längre fick fira sin födelsedag. Nu är det väl bara ett till sådant där "för ett år sedan" som kvarstår; begravningsdagen. Därefter, eller redan nu, är det en annan tidsräkning som gäller.


Sorgen. Den ser annorlunda ut nu. Den är stillsammare och lugnare än före döden. Den erövrar inte hela mitt livsutrymme, breder inte ut sig över alla andra tankar och känslor, dominerar inte så fullständigt att jag inte kan känna något annat.

Allt har dock inte förändrats. Känslan av orättvisa finns kvar. En uns av ilskan också. Men ändå, någonstans börjar jag komma till någon slags acceptans. Börjar rekapitulera inför det oundvikliga, det som redan skett, det som vi aldrig hade något val om.

Sorgen har fått en ny vän, en likvärdig kamrat, nästan som en tvilling.

Saknaden. Den triggas igång av de mest oväntade sakerna, små minnesbilder, plötsliga möten med den bror jag en gång hade. Eller har. Jag vet inte längre vad jag ska använda för tempus. Han finns där, men ändå inte. Ibland gillar jag tänka på att det är han som är "spöket" som Adele pratar så ofta om numera och som hon är både smårädd för och småförtjust i. Tanken om att han hittat till vårt nya hem, ser hur vi har det, visar sig för Adele och busar lite... ja, trots allt det irrationella finns det något trösterikt i det. Kram på dig, Spöket Brorsan <3

Vuoden kierto

Tänään tuli tasan vuosi täyteen siitä, kun lähdit samettisemmille viheriöille golfia pelaamaan. Joskus tuntuu että olisi niin mahtavaa saada olla mukana - mutta enimmäkseen toivon, että olisimme voineet jatkaa mailojen heiluttelua maallisilla golfkentillä vielä vuosikaudet.

Täytyy tunnustaa, etten oikeastaan edes tiedä, mitä tähän kirjoittaisin, vaikka haluankin sanoa jotain. Sulle tai maailmalle tai ihan vain itselleni. Ei tee mieli naputella mitään patetiaa uhkuvaa muistokirjoitusta, mutta huomaan että suhun ja poislähtöösi kohdistuvan tunteiden, ajatusten ja tuntemusten sekasotkusta ei oikein meinaa saada mitään muutakaan aikaiseksi. Ja taas toisaalta... patetia ei oikein koskaan ollut sulle sopiva tyylilaji ;)

Samalla totean, että kyyneleitä tässä nieleskellään joka tapauksessa, oli teksti ja sen sisältö mitä tahansa. Tai siis ei nieleskellä, vaan vuodatetaan. Mutta se sallittakoon.

Viime päivinä ajatukset ovat harhailleet viime syyskuun alun päivissä. Nopea lähtö Ruotsista ja saapuminen Jyväskylään "ajoissa", helpotus siitä että ehdimme vielä sanomaan hyvästit ja olemaan lähellä.  Sairaalassa vietetyt tunnit, odotus, tietynlainen rauha ja levottomuus yhtä aikaa, kokemus erillisyydestä suhteessa ympäröivään maailmaan. Adelen palapelin peluu huoneesi lattialla - välillä mietin, olitko jo puolittain jossain pilven reunalla seuraamassa niitä puuhia. Joukko sumuisia muistoja joista osa on jo alkanut haalistua, kun taas toiset pullahtavat mieleen kristallinkirkkaina. Ja ne omituisimmat nousevat pintaan yöllä unen ja valveen välimaastossa.

Vuoden takaiset tapahtumat ovat tässä kirjassa todellakin luku sinänsä. Niitä lukuja on sen jälkeen kirjoitettu monen monta, muunlaisiakin. Juuri nyt en koe edes jaksavani ajatella syksyä ja alkutalvea, lieneekö jonkin sortin suojelumekanismi, mutta syvimpään kaipaukseen palaaminen edes muistelon tasolla ei vain tunnu millään lailla hedelmälliseltä. Ymmärrät varmaan. 

Toivon kuitenkin, ettet liikaa ole joutunut huolehtimaan meistä, jotka jäljelle jäätiin. Tiedän, että kannoit huolta etukäteen - ja varmaan syystäkin, mutta kulunut vuosi on näyttänyt meille sen että elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ikävä tuskin poistuu koskaan, mutta sen lamauttava vaikutus on asteittain vähentynyt ajan mittaan. Sen pahimpina hetkinä saatan vieläkin käydä ihmeellistä päänsisäistä kaupantekoa, jossa yritän saada sut takaisin - päiväksi, vuodeksi tai loppuelämäksi - hinta vaan tuntuu olevan niin käsittämättömän korkea, ettei humanistin palkka tule koskaan riittämään siihen.

Vielä yksi ajatus mielen perukoilta. Adeksi on puhunut meidän elokuisen muuton jälkeen enenevässä määrin kummituksista. Jutut menee yleensä tyyliin "Oi, tuolla on kummitus! (osoittaa jonnekin huoneen nurkkaan silmät selällään, suu "oona")... ei se haittaa, se on kiltti kummitus!" Niin, kiva siis tietää että olet löytänyt meidän uuteen osoitteeseen. Näyttäydypä meillekin joku päivä.

Halauksia, rakas Vee.

Kuolemattomia lausahduksia

Tai ainakin lausahduksia, joiden elämä edes hieman pitenee siitä että ne kirjataan ylös. Pikkuneidin (2 vee 5 kk) mahtavista jutuista on viime aikoina jäänyt mieleen mm. nämä:

- Äiti tämä on makullista! (siis makoisaa ja herkullista)

- Voi kiitos äiti, kiitos isi! (kiiiiitosta painottaen :)

- Parin viikon päästä mennään kaikki yhdessä bamse-/muumilomalle (tähän päälle pitkä luettelo kaikista jotka lähtevät mukaan; äiti, isi, Adele, mummu, pappa, farmor, Axel, Sven, Anna, Helena, Vilhelm, Gajo (koira!) sekä "hevonen"); "Mennään lentokoneella muumilomalle"!

- Mennään muumidiskoon tanssimaan!

- Adele on surullinen, Adelea harmittaa (alahuuli vapisten)

- Ei se haittaa, Adele tiputti sen, ei haittaa ("ei haittaa" onnellisen huolettomasti)

Juuri nyt, kolmen viikon Suomen reissun jälkeen suomi on taas voitolla ruotsista. On kyllä mahtavaa seurata pienen ihmisen kielen kehittymistä!

Det blir bättre... eller?

Hördu, nu har jag ändrat mig vad gäller dina besök. Jag orkar inte träffas just nu. Eller jag vill, men kan inte och det är det som är problemet. Hur kan det skifta så från en tid till en annan? Det var inte alls länge sedan jag var glad över att få möta dig i drömmarna, för den flyktiga kontakten jag fick med dig och den tid tillsammans vi inte kan få tillbaka.

Men nu orkar jag inte. Blir bara ledsen av att ha dig där, framför allt ledsen över att inte få ha dig nära såsom jag vill. Att inte kunna planera något gemensamt för framtiden, att inte kunna berätta för dig vad sin systerdotter har hittat på och höra dig skratta åt hennes upptåg. Att inte kunna säga att jag är nog lite arg på dig också. Arg för att jag känner ett ensamt ansvar för våra föräldrar, ett ansvar som tidigare var vårt gemensamma och som kändes tryggt att dela med dig. Nu är jag själv med det och även om det inte väger så tungt ännu, vet jag att allt kommer  att bli svårare sedan.

Vet du vad mer som är dumt? Det har gått 8 månader och jag för fortfarande någon slags meningslös förhandling med ödet. Försöker få dig tillbaka. På riktigt alltså! Förhandlar om månader, år, en hel livstid med en okänd motpart som bryr sig inte ett dugg om mina försök att skaffa dig mer tid - eller mig, oss, mer tid med dig. På Valborg fick jag ett samtal från en av dina närmaste vänner. När hon ringde och sade att något hade hänt och att hon kände sig tvungen att höra av sig till mig var min spontana tanke att du kommit tillbaka. Den tanken levde kvar i mig bara en flyktig stund, så otroligt naiv, men samtidigt så sann, så äkta och förenat med sådan glädje. Och sedan detta crash-boom-bang. Tillbaka på jorden, bokstavligen.

Jag undrar när man som efterlevande (vilket ord!) börjar komma tillfreds med tanken på att du inte kommer tillbaka. Fy sjutton vad jag saknar dig.

Stressistä ja sen sietokyvystä

Huoh. Puuh. Ngghh. Siinä päällimmäiset tunnelmat viime viikoilta. Olemme näet harjoittaneet harrastusta nimeltä "kodin myyminen" ja sen rinnalla sitä toista nimeltä "talon etsiminen", unohtamatta pariin otteeseen sairastelleen lapsen hoitamista, töitä joita tehdään jatkuvalla jälkijunassa olemisen tunteella, talonyhtiön asioiden järjestelyä, jne. Ja kohta pitäisi taas vaihtaa maisemaa, seuraava työjaksoni Jyväskylän yliopistolla häämöttää parin viikon päässä ja tuntuu että tällä hetkellä kaipaan maiseman vaihtoa ennen kaikkea hermolomantarpeeni, en työnteon tehostamisen vuoksi.

Jatkuva stressin tunne on siis ollut uskollinen seuralainen jo jonkin aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä tuntuu ikävimmältä; tekemättömät hommat ja aaltoileva paniikintunne "to do"-listan vain kasvaessa kasvamistaan? Voimattomuuden tunne ja kontrollin puute? Vai laiminlyödyt ihmissuhteet? (sorry kaikki ystävät! Voinen myös kertoa että mikään ei tee perhe-elämälle yhtä paljon hallaa kuin se, että omassa kodissa ei osaa enää rentoutua.) Tai ehkä sittenkin se, että stressi tekee minusta kaikkeen negatiiviseen keskittyvän kriitikon?

Tuntuu että olen viime aikoina ollut törmäyskurssilla niin mieheni, lapseni, töideni, asuntovälittäjän, naapurin kuin itsenikin kanssa. Tähän heti ensiajatuksena sitten toteamus, ettei välttämättä edes tarvitse olla kovin itsekriittinen tajutakseen että olosuhteiden lisäksi vikaa ollee myös minussa. Ja sitten taas toisaalta... "olenpa huono ihminen" -ajattelu ei ennenkään ole vienyt asioita eteenpäin.

Koen stressinsietokykyni parantuneen huomattavasti nuoruusvuosista, mutta silti kipuilen ylikuormitetun arkeni kanssa. Ja samalla muistutan itseäni siitä että vaikka välillä tuntuu "tosi pahalta", ei tämä huoli, ärsytys, hermojen kiristys, ole mitään verrattuna niihin todellisiin huoliin ja sydänsuruihin (joiden jälkimainingit nekin pyörivät taustalla, mutta edes jossain määrin hallitussa muodossa). 

Stressin pakottavan pannan puristaessa ohimoita olen yrittänyt, siis YRITTÄNYT keskittyä positiiviseen. Todeta että meillä oli aivan ihana pääsiäinen Jönköpingin landella, jonne pääsimme pakenemaan jatkuvaa asuntonäyttösiivousta ja muuta ahdistusta. Hetken aikaa parisuhdekin voi paremmin ;). Nauttia leikkihetkistä lapsen kanssa pitkän työpäivän jälkeen. Heittäytyä kapinalliseksi omassa kodissani ja jättää tiskit tiskaamatta ja sängyt petaamatta (ruotsalaismallinen kotien tuunaus asuntonäyttöjä varten is from hell!). Karata tunnin lounaalle AIVAN YKSIN kesken pitkän työpäivän. Sallia itselleni asioiden tekemättä jättäminen, vaikka sitten löydänkin ne edestäni. Jonkinlaista survival-strategiaa siis, päivä kerrallaan.

Koska lienee epätodennäköistä, että haluaisin tilanteen helpotuttua palata näihin hetkiin ja muistella stressin värjäämiä arkipäiviä, laitanpa tähän tulevaa varten pari kuvaa pääsiäisen vietosta. Viikonloppua, työteliästä sellaista, kohti! 

På besök

... tack för att du kom, även om det var mitt på natten! Det kändes bra att ha dig lite närmare en stund.


Den här gången är jag extra tacksam för att få höra din röst, för nu för första gången sedan du gick bort var den inte förenad men bilder på den tärda kropp du fick leva i den sista tiden. Nu var du bara en röst, en trappa ner i det föräldrahem vi delade under många år, diskuterandes med mamma om något alldeles vardagligt. En bra dröm, en bra slags närvaro, en positiv längtan.

Snart är jag på väg till Jyväskylä igen, vilket också innebär att jag kommer lite närmare dig. Det är med kluvna känslor jag gör dessa resor numera. Sist, i januari, var jag nästintill skräckslagen dagen före då jag visste inte vilken sorts känslostorm som skulle förvänta mig. Samtidigt detta galna "måste fokusera på arbetet när jag är där". Det gick, fokuserandet alltså. Jag hanterade livet och min längtan som jag bäst kunde, besökte din grav när jag kände mig mogen för det och fick tillfälle att göra det ensam.

För så är det, även om vi som blev kvar sammansvetsades i sorgen och i allt det praktiska som det innebar att ordna med begravning och  ta oss vidare efter att du var borta - så finns det ändå behov hos mig (kanske hos oss alla) att få ha den privata, enskilda sorgen. Den sorgen som det går att skriva om, men som inte går att dela med någon annan. Den som blivit nästan en trivial del av vardagen, men som ibland hugger till så att man har inget annat val än att låta tårarna komma. Den som dyker upp oanmäld på de mest olämpliga ställena och den som man lärt sig att stuva undan när det "inte är läge". Sorgkontroll liksom.


Men hördu, apropå kontroll. Jag måste göra ett ryck nu på jobbet. Åker ju till Jyväskylä snart, som jag sade, och innan dess har jag en deadline. Ska jobba där, men jag lovar dig att hålla lite koll på mamma och pappa nu när du inte kan göra det längre. De har det ganska bra efter omständigheterna, tycker jag, så du behöver inte oroa dig. Jag har det bra också, men jag saknar dig. Så kom gärna förbi inatt igen, så att jag kan få höra din röst, och lämna tillbaka cykeln om det var du som lånade den. Du har inte sett det, men Adele älskar att åka cykel till förskolan. Och förresten, hon pratar om dig. :)

Kram

Mummolassa ja työreissulla

14.01.14

On uusi vuosi, jo tammikuun neljästoista päivä. Arki on ottanut tiukan ja turvallisen otteen minusta ja perheestäni. Joululomasta jäi tällä kertaa kovin hyvä, levännyt ja tyytyväinen mieli ja ehkä juuri siksi töiden teko on tuntunut myös varsin mukavalta viime viikkoina.

En ole mitään uuden vuoden lupauksia tekevää sorttia - vähän skeptisin mielin ajattelen että ei päivämäärän vaihtuminen riitä syyksi elämänmuutosten tekemiseen; ne syntyvät kyllä itsestään joko kohtalon tai pidempiaikaisen haaveilun ja suunnittelun myötä. Lupauksia tai ei, olen viime kuukausina ilokseni päässyt jonkinlaiseen positiiviseen liikuntakierteeseen, minkä suon jatkuvan koko tämän vuoden ja mieluiten loppuelämän ajan.

Jotain muutakin uutta on kuluneen lumettoman alkutalven aikana tapahtunut. Yllätyksekseni olen viime vuoden aikana ryhtynyt blogien lukijaksi ja nyt löydän listaltani puolisen tusinaa blogia, joita käyn lueskelemassa yhä tihenevään tahtiin. Osa niistä on ystävieni kirjoittamia, ja niiden lukeminen minulle "hyvä tapa pysyä vähän paremmin kärrryillä kaverin elämästä",  toiset aivan ventovieraiden, joiden elämäntilanne, -asenne tai tapa kuvata arkea on houkutellut minut lukijaksi. Jotkut blogeista, joita olen lueskellut, ovat näin vuoden vaihtuessa tarjonneet lukijoilleen katsauksia edelliseen vuoteen. Tämän blogin ja meidän perheemme elämän osalta ei tuota tule tapahtumaan - vuosi 2013 piti sisällään paljon hyvää, mutta myös aivan liikaa kipeitä asioita joihin ei ole halua, ei tarvetta, ei voimia palata. Haluan pitää ajatukset tulevassa, ottaa askeleita eteenpäin.

Vuodesta 2014 on näin ennakko-odotusten perusteella tulossa varsinainen työ- ja reissuvuosi. Tätä kirjoittaessa tiedossani on viisi pidempää ulkomaanmatkaa elokuun loppuun mennessä (olkoonkin, että kolme niistä suuntautuvat koti-Suomeen;) ja pikainen silmäys kalenteriin vahvistaa, että tulen tänä vuonna viettämään yhtensä 12 viikkoa poissa kotoa (!). Ehkä syystäkin olen välillä tuntenut lievää hengenahdistusta työ- ja arkisuunnitelmia tehdessäni, mutta yrittänyt myös suhtautua tulevaan "päivä ja hetki kerrallansa"-asenteella. Ensimmäinen pidempi reissu yhdessä Nti 2Veen kanssa tulee vastaan jo nyt perjantaina, kun lähdemme Jyväskylää, yliopistoa ja tyllerön isovanhempia kohti, minä kolmen viikon tutkijavaihtoon ja tyllerö mummon ja papan hoiviin. Tänne Västeråsiin jäävä isä kaipaa meitä naisiaan ja ennen kaikkea pikku prinsessaa jo etukäteen, mutta toivon mukaan selviää erossa olosta Skypen avulla.



Prinsessasta puheen ollen, ne kuuluisat kaksi ikävuotta tulivat sitten täyteen uudenvuoden aattona. Kahta vuotta juhlistettiin kaksilla kekkereillä, joista toiset sujuivat ruotsalaisissa ja toiset ruotsinsuomalaisissa merkeissä. Yhteensä meillä kävi 17 aikuista ja 11 pientä juhlijaa - ja äiti on jokseenkin varma siitä, että ensi vuoden kekkerit toteutetaan a) suuremmissa tiloissa ja b) yhdellä kertaa.  Eli pakkomuuttoa ja aikataulujen tiivistämistä on tiedossa vuodelle 2014;)

Kuvapläjäyksen sisältö klo yhdestä keskiöön:
1. Päivän ensimmäisen synttärilahjan avaaminen tismalleen samanikäisen Lennonin synttärikekkereillä.
2. Farmorin sylissä on mukavaa :)
3. Synttärilahjaksi saatu Duplo-kauppa innosti (ja innostaa) leikkimään.
4. Äidiltä ja isältä saatu Huvikumpu aikaansai seuraavat huudahtelut: "Pippi talo! TommiAnnika!"
5-6. Juhlahumua ensimmäisiltä kekkereiltä; väkeä ja tunnelmaa riitti :)
7. Se puolivirallinen syntymäpäiväkuva Barbapapa-laukusta löytyneen marakassin kanssa.
8. Ensimmäinen synttärikakuista - tätä en ryhtynyt itse tekemään. Kakkoskemujen kakun ehdin sentään pyöräyttää itse, täytteinä banaani sekä suklaa- ja mansikkamousset ja päällä valkoinen marsipaanikansi. Nami!