Viikko 50 ja 15 viikkoa

Arjen tahti hidastuu tai sitten minä hidastelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu siltä että rahkeet eivät meinaa enää millään riittää näiden vuoden viimeisten viikkojen ja päivien ponnistuksiin. Siippa kotona kummastelee, miten minä voin olla kypsää kauraa suurin piirtein samalla hetkellä kun juniorin huutelut ja lauleskelut lastenhuoneesta hiljenevät - ja juuri niinhän se on, kellon lähestyessä yhdeksää minun viisarini sojottavat enimmäkseeen punkkaa kohti, vaikka ani harvoin saankin aikaiseksi mentyä ajoissa nukkumaan. Se tuskin on puolisolle lohdutukseksi, mutta työkaverit voivat todistaa että olen suurin piirtein yhtä "pirteä" aamun ensimmäiset tunnit työpaikalla. Käytännössä olen todennut että energiani riittävät juuri nyt n. 10 tunnin arkeen joka sijoittuu välille 9.30-19.30 ja johon tulisi mahtua työt, leikit, ruokailut, kotihommat, jne; loppuajan vietän jonkinlaisessa horroksessa, vaikka en nukkuisikaan.

Liekö väsymyksen aiheuttamaa vai jotain joulunalusregressiota, mutta viime ajat olen potenut jälleen akuutimpaa Ville-ikävää. Kaipaus tunkee esiin joka välistä. Kun sen aiemmin laukaisivat ne pienet muistutukset; vanhat mailit, viestit, kuvat, jne., nyt ikävän päälähteenä ovat muistutusten puute, se konkreettinen "puuttuminen". Tänään hätkähdin tajuamaan ettei työpöydälläni ole kuvaa Villestä, kodin seinistä puhumattakaan. Ei sillä että ylipäänsäkään olisin sitä tyyppiä joka vuoraa työpisteensä tai kotinsa läheistensä kuvilla (hmm.. yksi Adele kyllä tapittaa minua tietokoneen taustakuvana) - meillä kotona ainoat selkeästi "esittävät" valokuvat jotka ovat esillä ovat oma hääkuvamme ja Adelen vauvakuva, nekin kymppikokoisina kaukana ns. paraatipaikoista. Mutta silti...

Tämän aamun ikävä johti tietokoneen tiedostojen kuumeiseen koluamiseen - tuloksetta. Vihdoin löysin kännykästäni mieluisan kuvan, joka lähti saman tien tulostinta kohti. Ville sellaisena kun hänet haluan muistaa; hyväntuulisena, huvittuneena, huolitellun näköisenä (kipsatun käden sidettä myöten; sävy sävyyn solmion raitojen kanssa:). Tässä bonuksena vielä se, että eno ja Adeksi näyttävät viettävän kuvassa yhteistä laatuaikaa vesirinkeli jälkimmäisen huomion pääkohteena.

Tämän postauksen otsikkona on viikko 50, tämä meneillään oleva vuoden toiseksi viimeinen viikko. Samalla on myös meneillään 15. viikko Villen kuoleman jälkeen. 15 pitkää ja samalla lyhyttä viikkoa. Vuoristorataa, joskin toisenlaista kuin aiemmin tänä vuonna.

Vaikka sydän lyökin välillä tyhjää, silmät kostuvat ja ikävä aaltoilee laidasta laitaan, luulen kuitenkin että oheisen kuvan nuorta miestä lämmittäisi eniten saada kuulla seuraavaa meidän arjestamme hänen lähtönsä jälkeen (eikö vaan, Ville?) : Adele valitsi tänä aamuna "ökökkäpaikan" (ötökkäpaita) päälleen ja nauraa röhötti sen koppakuoriaisille ja "peehosille" - suakin olisi naurattanut :). Me "gynneläiset" ja "porukat" valmistelemme joululomalle ja Teneriffalle lähtöä ensi viikonloppuna - ja lupaamme pelata pari golfkierrosta sinun kunniaksesi ja manata huonoja lyöntejä vähintään yhtä paljon kuin sinä :).  Ja kun tammikuussa saavumme Adelen kanssa Jyväskylään, lupaamme tulla piipahtamaan haudallasi kynttilöiden ja golfpallojen kera. Hyvää joulunalusaikaa sinne yläkertaan, toivottavasti taivaallinen kinkku maistuu murealta!

Jutun juurta

Olen tässä viime aikoina ihmetellyt ja ihastellut taloudessamme asuvan kohta kaksivuotiaan ikiliikkujan kiel(t)en kehittymistä.  Kulunut syksy on ollut melkein jatkuvaa iloa ja hämmennystä vähän tähän tyyliin: ”miten se nyt tuonkin ymmärtää ja osaa sanoa noin ja kuulitko että se sanoi saman asian molemmilla kielillä ja ja ja…”

Lapseni kielten kehittymistä seuratessani olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, miksi monet ihmisen varhaista kielenkehittymistä käsittelevistä tutkimuksista olivat alun perin tutkijoiden omien lasten parissa tehtyjä. Joskus olen muka-kriittisenä tutkijantynkänä pitänyt moista meininkiä vähän eettisesti epäilyttävänä, mutta nyt ymmärrän houkutuksen ja viehätyksen; tutkimuksen kohde on jatkuvasti läsnä omassa kodissa, eikä ”luonnollisesti ilmaantuvan aineiston” tallentamisessa ole varsinkaan nykyaikana mitään kommervenkkejä. Ei kuin vain kännykän videokamera pyörimään, jutut nauhalle ja sitten analysoimaan!

No, olen kuitenkin hillinnyt tutkimusintoiluani ja keskittynyt lähinnä ihasteluun ja enemmän tai vähemmän kehittäviin dialogeihin naperomme kanssa. Lievää akateemista nörttiyttä ollee kuitenkin ollut ilmassa taannoin, kun sinänsä viaton (mutta hyvin innokas) toteamukseni ”Det är så häftigt hur Adele blandar finskans och svenskans syntax och morfologi” sai mieheltä röhönaurut ja päänpudistuksen osakseen. Jostain syystä Calle ei pitänyt toteamustani aivan normaalina ”äiti ihastelee lapsensa puhetta”- kommenttina. No joo… onneksi en sitten ehtinyt jatkaa millään fonologia-/fonetiikka-analyysillä. ;)

Mm. tällaisia juttuja meillä on kuultu viime aikoina:

-       Missä Ossi on? Missä Ossi on?  (kaivaa esiin tyynyliinan sisälle itse piilottamaansa Ossi-nallea) Däääär är Ossi! Ossi piijossa! (onnellisena)

-       Lille katt, lille katt lille söte kiiiiissen, hani doo hani doo, honne ditte din de, lille katt, lille katt, lille söte kiiisseeen! (päiväkodissa laulettu ruotsalainen lastenlaulu ”Lille katt” vähän omin sanoin ja oikeinkin sanoin)

-       Dele inte laula, äiti laula (”Adele ei laula, äiti laulaa”)

-       Liimamma Muumi! (sanotaan aina Muumi-tarroja liimattaessa), ja saman kategorian ”Paimimaan!” (jota seuraa kiipeäminen äidin mahan päälle hyppimään)

-       Kikkakekku (leppäkerttu) i handen… Apaa, apaa kikkakekku (tällä hetkellä meillä ”apataan/avataan” kaikkea, jonka voi irroittaa toisistaan; tarrat paperista, turvavyöt, purkinkannet, jne. )

-       SLUTA! SLUTA pöttas! (”Sluta puttas/lopeta töniminen”; tätä painotetaan kehonkielellä joko pamauttamalla pikku nyrkki pöytään tai nimenomaan tönäisemällä omalla kädellä – ulostyönnettyä alahuulta unohtamatta)

-       Mamma…tar… också … på sig … skorna... (Eteisessä ulos lähtiessä hitaasti ja harkiten sanottu; äiti ei meinannut uskoa korviaan tämän kuullessaan)

Suomea, ruotsia ja siansaksaa siis sekoitetaan meillä enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ihan joka päivä. Ruotsi tuntuu tällä hetkellä Adelen pääkieleltä, mutta toisaalta syyskuinen kolmen viikon jakso Jyväskylässä teki ihmeitä hänen suomenkielensä kehitykselle, joten toivotaan että tulevan talven ja kevään vierailut Suomessa ajaisivat saman asian. 

Tähän vielä todettakoon, ettei minulla ole mitään sen suurempia harhoja siitä että tyttäreni olisi jonkinlainen kielellinen ihmelapsi. Kunhan vaan ihmettelen ja nautiskelen siitä, että pieni ihminen muuttuu ja kehittyy päivä päivältä enemmän omanlaisekseen, niin kielenkäyttäjänä kuin muutenkin. Sitä paitsi: eiköhän meistä jokainen ole ollut aivan yhtä hämmentävän upea kielenoppija omien vanhempiensa mielestä ;)

Vielä lopuksi: kieliä on monenlaisia - niin kuin kuvasta näkyy!