Loppusuora...

... ei siinä mitään suoraa ole. Ei kannustusjoukkoja kirittämässä, ei "heja"-huutoja. Ei kanssakilpailijoita taistelemassa voitosta. Ei stadionillista ihmisiä, kuka makkaraa mussuttamassa, kuka tilastoja vertailemassa, kuka muuten vain ilmaislipun varjolla itselleen vieraassa tilanteessa. Ei urheilutaivaan kiintotähteä tai dopingista kiinni jäänyttä marttyyriä.

Ehkä kuitenkin toive pikaisesta maaliin pääsemisestä. Ehkä toisten lajien edustajia viereisillä radoilla, sama tavoite toiveissaan. Ehkä jonkinlainen helpotuksen tunne siitä, että maalilinja häämöttää jo. Kilpailijalla itsellään. Ainakin toivottavasti.

Kannustusjoukkojen rooli, se on jokin aivan toinen. Me kannamme ja kannattelemme, emme kannusta. Teemme näin toisillemme ja ennen kaikkea tilaisuuden päätähdelle, tietämättä oikein, onko tuestamme mitään hyötyä. Olemme vastentahtoisia ja samalla koko sielumme voimalla mukanaeläviä statisteja. Taistelemme mielessämme vääjäämätöntä vastaan ja silti yritämme tyynesti hyväksyä väistämättömän.

Tähän tilaisuuteen ei kukaan meistä tule "valmiina". Ei korkeanpaikanleiriltä, ei intensiiviseltä harjoittelujaksolta, ei kunnonnostatustalkoista. Eipä toisaalta kenellään ole toiveita tai odotuksia mistään huippusuorituksistakaan. On vain oleminen, sen sietämätön raskaus ja sitten joskus... se loppu vailla suoraa.

Havuja, perkele.

Sorg i förtid

Jag ligger här och känner hur sorgens vågor slår fram och tillbaka i mig. Det går vågor i mig, en rent fysisk känsla.

Jag blundar och försöker stänga av, vill sova. Behöver sova. Men det går inte. Istället är jag längre bort, i en tid då han inte finns längre. Den är omöjlig att föreställa sig, ändå rusar tankarna iväg.

Jag försöker bromsa, vill inte titta, ändå ser jag det. Mig själv städandes och plockandes i en lägenhet som saknar sin ägare. Kistan som bärs, jag vet inte vart, men bort från oss. Människorna, tårarna, saknaden. Ofattbart. Irrationellt.

Tar fram mobilen, skriver ner detta fruktansvärda. Undrar om vågorna försvinner ur min kropp, om bilderna lämnar mina tankar om jag skriver ner dem. Vill att allt, allt försvinner och att jag får makt över liv och död.

Och sedan: Ger upp hoppet. Det gör så ont varje gång.

Kesämuistot yhdessä hujauksessa

Bloggaaminen on taas jäänyt paitsioon pitkäksi aikaa. Mikäs muukaan se olisi tullut väliin kuin elämä itse, ja hyvä niin. Tänä kesänä on tuntunut todellakin siltä että auringonpaisteesta nauttiminen, puistoleikit, uimareissut, perheen ja ystävien kanssa seurustelu, grilli-illat, marjojen poimiminen ja hetkessä oleminen ovat olleet elon ykkösprioriteetti – tietokoneen äärellä istuskelu on puolestaan saanut jäädä ”ehtii sitä myöhemminkin”-kategoriaan.

Pitkän tauon jälkeen blogiin kirjautuminen aiheutti minulle sellaisen ”mistäs sitä aloittaisin”-hämmennyksen. Samaan aikaan satuin onneksi pläräämään kännykästäni dropboxiin siirtämiäni kuvia (koko alkuvuoden kuvat kerralla… parempi myöhään kuin ei milloinkaan..;) ja totesin että eihän sen parempaa viime kuukausien tiivistystä olekaan kuin mukavasti kesän kronologiaa heijasteleva kuvapläjäys.

Alkukesästä ehdimme Adelen kanssa Jyväskylään yhdistetylle loma- ja konferenssireissulle. Oli ihanaa saada viettää aikaa rakkaiden perheenjäsenten kanssa, ja aivotoiminnalle terveellistä haastaa vähän ajatusmaailmaa Jyväskylän yliopistolla järjestetyn Language and superdiversity-konffan piirissä.  Äidin hikoillessa kampuksella pikku lomalaisemme vietti paljon aikaa mummun ja papan kanssa mm. lampaita ihmetellen ja musisoiden.

Pikakelaus pari viikkoa eteenpäin ja olemme juhannuksessa. Tänä kesänä ei hyttysiä ole ollut nimeksikään, mutta juuri juhannuksen viettoon ystävien mökillä Adele päätti varmuuden vuoksi varustautua kahdella hyttysmyrkyllä, kuten kuvasta (melkein) näkyy. Heti jussin juhlimisen jälkeen lähdimme koko perhe jälleen Suomea kohti. Laivareissulta löytyi mennen tullen mahtavat leikkimaat - eikä noissa aurinkokannen tarjoamissa juoksukentissäkään mitään vikaa ollut ;) Kesäkuun alussa aloitettua musisointia mm. muumi-rummulla, -nokkahuilulla ja -huuliharpulla oli hyvä jatkaa rakkaan enon kanssa saman kuun lopussakin. Jyvässeudulla viivyimme kymmenisen päivää enimmäkseen mökkeillen ja lämmöstä nauttien. Jostain syystä kännykkäkamerani oli kovin vähäisellä käytöllä, joten pitänee palata kyseisen lomaetapin kuvaraportointiin sitten kun olen saanut siirrettyä järkkärillä otetut kuvat koneelle.

Suomen vierailun jälkeen hengähdimme muutaman päivän ajan kotona Västeråsissa pyykkiä pesten, puutarhaa laitellen ja pikaiseen maailman parasta perhevalmennusjengiämme tavaten. Adele ja muut pikkuapinat (Elvira, Isabel, Vera ja Wille) temmelsivät onnellisinä ystäviemme mahtavan kokoisella kesäterassilla, mussuttivat kilpaa maissia ja keksivät yhtä sun toistakin pikku puuhaa, joka piti grillaavat vanhemmat kiireisinä;) Västeråsin välietapin jälkeen jatkoimme lomanviettoon Smoolantiin, jossa ehdittiin myös moneen; golfin peluuseen, Gränna-vuorelle katkarapuleivillä herkuttelemaan ja Vätternin kauniita maisemia katselemaan sekä ennen kaikkea pulaamaan kahluualtaassa Axel-serkun kanssa. Tuo kuvan keskiosan seljankukkamehu-moussekakku on muuten jo nyt niin legendaarinen, että pitää joskus blogata siitä tuolla Multilingual food-blogissa.

Kymmenen päivää "Jönkkarissa" olivat nautinnollisia, mutta yhtä ihanaa oli palata omaan kotiin. Tänä kesänä olemme onnistuneet löytämään sen kuuluisan tasapainon kotona oleilun, reissaamisen, sukuloinnin, ystävien tapaamisen ja muiden aktiiviteettien välillä. Heinäkuun viimeiset 10 päivää vietimme paikallisia ystäviä tavaten ja edelleen upeista säistä nauttien. Kuun viimeisenä viikonloppuna me aikuiset juhlimme Isabelin vanhempien Leilan ja Fredrikin häitä - ja Adele oli ensimmäistä kertaa yökylässä Jennin ja Marcuksen mökillä. Lomatunnelmissa viipyilimme viimeiseen asti, ja nautiskelimme jälleen kerran grilli-illoista (tänä vuonna olemma harrastaneet grillausta ennätyspaljon!) niin yhdessä perheporukkamme kuin Helena-tädin ja Idankin kanssa. Sitä harvinaista aikuisten aikaa tuli vietettyä myös yhdessä mammakavereiden Emman ja Paulinen kanssa, kun kävimme parilla viinilasillisella Kajplats 9:n terassilla. Herne- ja tomaattisatoakin aloimme saada vihdoin kuun lopussa, ja itsepoimitut mansikat maistuivat hyvältä jogurtissa, kuten Adelen syömätavat todistavat ;).

Loman viimeisinä päivinä piipahdimme leikkimässä Elviran luona ja saimme puolestamme leikkiseuraa kotiin Lennonista ja Lionelista. 1 v 7 kk ikään ehtinyt ruusunnuppusuumme on ollut viime aikoina kovin innokas halailemaan ja pusuttelemaan, niinpä osansa tästä hellyydestä saivat ihana oma kaveri Elvira, Lionelin äiti Emma ja välillä omat vanhemmatkin. Ylipäänsä meistä vanhemmista on tuntunut siltä, että elo ja olo yhdessä lapsen kanssa on helpottunut, mitä vanhemmaksi tämä on tullut. Sinänsä puolitoistavuotiaan kanssa on aika lailla tekemistä (ja ennen kaikkea perässä juoksemista), kun vauhtia on tuhottomasti ja järkeä rajoitetusti, mutta toisaalta hauskuuttakin aiempaa enemmän. Ja nuo spontaanihalaukset, syliin nukahtamiset ja koko naaman kastelevat pusut ovat kyllä piste iin päälle.