Stressistä ja sen sietokyvystä

Huoh. Puuh. Ngghh. Siinä päällimmäiset tunnelmat viime viikoilta. Olemme näet harjoittaneet harrastusta nimeltä "kodin myyminen" ja sen rinnalla sitä toista nimeltä "talon etsiminen", unohtamatta pariin otteeseen sairastelleen lapsen hoitamista, töitä joita tehdään jatkuvalla jälkijunassa olemisen tunteella, talonyhtiön asioiden järjestelyä, jne. Ja kohta pitäisi taas vaihtaa maisemaa, seuraava työjaksoni Jyväskylän yliopistolla häämöttää parin viikon päässä ja tuntuu että tällä hetkellä kaipaan maiseman vaihtoa ennen kaikkea hermolomantarpeeni, en työnteon tehostamisen vuoksi.

Jatkuva stressin tunne on siis ollut uskollinen seuralainen jo jonkin aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä tuntuu ikävimmältä; tekemättömät hommat ja aaltoileva paniikintunne "to do"-listan vain kasvaessa kasvamistaan? Voimattomuuden tunne ja kontrollin puute? Vai laiminlyödyt ihmissuhteet? (sorry kaikki ystävät! Voinen myös kertoa että mikään ei tee perhe-elämälle yhtä paljon hallaa kuin se, että omassa kodissa ei osaa enää rentoutua.) Tai ehkä sittenkin se, että stressi tekee minusta kaikkeen negatiiviseen keskittyvän kriitikon?

Tuntuu että olen viime aikoina ollut törmäyskurssilla niin mieheni, lapseni, töideni, asuntovälittäjän, naapurin kuin itsenikin kanssa. Tähän heti ensiajatuksena sitten toteamus, ettei välttämättä edes tarvitse olla kovin itsekriittinen tajutakseen että olosuhteiden lisäksi vikaa ollee myös minussa. Ja sitten taas toisaalta... "olenpa huono ihminen" -ajattelu ei ennenkään ole vienyt asioita eteenpäin.

Koen stressinsietokykyni parantuneen huomattavasti nuoruusvuosista, mutta silti kipuilen ylikuormitetun arkeni kanssa. Ja samalla muistutan itseäni siitä että vaikka välillä tuntuu "tosi pahalta", ei tämä huoli, ärsytys, hermojen kiristys, ole mitään verrattuna niihin todellisiin huoliin ja sydänsuruihin (joiden jälkimainingit nekin pyörivät taustalla, mutta edes jossain määrin hallitussa muodossa). 

Stressin pakottavan pannan puristaessa ohimoita olen yrittänyt, siis YRITTÄNYT keskittyä positiiviseen. Todeta että meillä oli aivan ihana pääsiäinen Jönköpingin landella, jonne pääsimme pakenemaan jatkuvaa asuntonäyttösiivousta ja muuta ahdistusta. Hetken aikaa parisuhdekin voi paremmin ;). Nauttia leikkihetkistä lapsen kanssa pitkän työpäivän jälkeen. Heittäytyä kapinalliseksi omassa kodissani ja jättää tiskit tiskaamatta ja sängyt petaamatta (ruotsalaismallinen kotien tuunaus asuntonäyttöjä varten is from hell!). Karata tunnin lounaalle AIVAN YKSIN kesken pitkän työpäivän. Sallia itselleni asioiden tekemättä jättäminen, vaikka sitten löydänkin ne edestäni. Jonkinlaista survival-strategiaa siis, päivä kerrallaan.

Koska lienee epätodennäköistä, että haluaisin tilanteen helpotuttua palata näihin hetkiin ja muistella stressin värjäämiä arkipäiviä, laitanpa tähän tulevaa varten pari kuvaa pääsiäisen vietosta. Viikonloppua, työteliästä sellaista, kohti! 

På besök

... tack för att du kom, även om det var mitt på natten! Det kändes bra att ha dig lite närmare en stund.


Den här gången är jag extra tacksam för att få höra din röst, för nu för första gången sedan du gick bort var den inte förenad men bilder på den tärda kropp du fick leva i den sista tiden. Nu var du bara en röst, en trappa ner i det föräldrahem vi delade under många år, diskuterandes med mamma om något alldeles vardagligt. En bra dröm, en bra slags närvaro, en positiv längtan.

Snart är jag på väg till Jyväskylä igen, vilket också innebär att jag kommer lite närmare dig. Det är med kluvna känslor jag gör dessa resor numera. Sist, i januari, var jag nästintill skräckslagen dagen före då jag visste inte vilken sorts känslostorm som skulle förvänta mig. Samtidigt detta galna "måste fokusera på arbetet när jag är där". Det gick, fokuserandet alltså. Jag hanterade livet och min längtan som jag bäst kunde, besökte din grav när jag kände mig mogen för det och fick tillfälle att göra det ensam.

För så är det, även om vi som blev kvar sammansvetsades i sorgen och i allt det praktiska som det innebar att ordna med begravning och  ta oss vidare efter att du var borta - så finns det ändå behov hos mig (kanske hos oss alla) att få ha den privata, enskilda sorgen. Den sorgen som det går att skriva om, men som inte går att dela med någon annan. Den som blivit nästan en trivial del av vardagen, men som ibland hugger till så att man har inget annat val än att låta tårarna komma. Den som dyker upp oanmäld på de mest olämpliga ställena och den som man lärt sig att stuva undan när det "inte är läge". Sorgkontroll liksom.


Men hördu, apropå kontroll. Jag måste göra ett ryck nu på jobbet. Åker ju till Jyväskylä snart, som jag sade, och innan dess har jag en deadline. Ska jobba där, men jag lovar dig att hålla lite koll på mamma och pappa nu när du inte kan göra det längre. De har det ganska bra efter omständigheterna, tycker jag, så du behöver inte oroa dig. Jag har det bra också, men jag saknar dig. Så kom gärna förbi inatt igen, så att jag kan få höra din röst, och lämna tillbaka cykeln om det var du som lånade den. Du har inte sett det, men Adele älskar att åka cykel till förskolan. Och förresten, hon pratar om dig. :)

Kram