Jatkuva stressin tunne on siis ollut uskollinen seuralainen jo jonkin aikaa. En oikein tiedä, mikä tässä tuntuu ikävimmältä; tekemättömät hommat ja aaltoileva paniikintunne "to do"-listan vain kasvaessa kasvamistaan? Voimattomuuden tunne ja kontrollin puute? Vai laiminlyödyt ihmissuhteet? (sorry kaikki ystävät! Voinen myös kertoa että mikään ei tee perhe-elämälle yhtä paljon hallaa kuin se, että omassa kodissa ei osaa enää rentoutua.) Tai ehkä sittenkin se, että stressi tekee minusta kaikkeen negatiiviseen keskittyvän kriitikon?
Tuntuu että olen viime aikoina ollut törmäyskurssilla niin mieheni, lapseni, töideni, asuntovälittäjän, naapurin kuin itsenikin kanssa. Tähän heti ensiajatuksena sitten toteamus, ettei välttämättä edes tarvitse olla kovin itsekriittinen tajutakseen että olosuhteiden lisäksi vikaa ollee myös minussa. Ja sitten taas toisaalta... "olenpa huono ihminen" -ajattelu ei ennenkään ole vienyt asioita eteenpäin.
Koen stressinsietokykyni parantuneen huomattavasti nuoruusvuosista, mutta silti kipuilen ylikuormitetun arkeni kanssa. Ja samalla muistutan itseäni siitä että vaikka välillä tuntuu "tosi pahalta", ei tämä huoli, ärsytys, hermojen kiristys, ole mitään verrattuna niihin todellisiin huoliin ja sydänsuruihin (joiden jälkimainingit nekin pyörivät taustalla, mutta edes jossain määrin hallitussa muodossa).
Stressin pakottavan pannan puristaessa ohimoita olen yrittänyt, siis YRITTÄNYT keskittyä positiiviseen. Todeta että meillä oli aivan ihana pääsiäinen Jönköpingin landella, jonne pääsimme pakenemaan jatkuvaa asuntonäyttösiivousta ja muuta ahdistusta. Hetken aikaa parisuhdekin voi paremmin ;). Nauttia leikkihetkistä lapsen kanssa pitkän työpäivän jälkeen. Heittäytyä kapinalliseksi omassa kodissani ja jättää tiskit tiskaamatta ja sängyt petaamatta (ruotsalaismallinen kotien tuunaus asuntonäyttöjä varten is from hell!). Karata tunnin lounaalle AIVAN YKSIN kesken pitkän työpäivän. Sallia itselleni asioiden tekemättä jättäminen, vaikka sitten löydänkin ne edestäni. Jonkinlaista survival-strategiaa siis, päivä kerrallaan.
Koska lienee epätodennäköistä, että haluaisin tilanteen helpotuttua palata näihin hetkiin ja muistella stressin värjäämiä arkipäiviä, laitanpa tähän tulevaa varten pari kuvaa pääsiäisen vietosta. Viikonloppua, työteliästä sellaista, kohti!
